Vapauden Kauhu

Redis oli mukana Kansallisteatterin Vapauden kauhu -teatteriproggiksessa. Tällä sivulla Harri Eerikäinen kertoo hankkeen edistymisestä ja sen herättämistä tunnelmista.

Tammikuu 2015


Vapautumisen teema ja vapautumista tukevat jatkumot rikosseuraamusalalla olivat esillä Kritsin ja Suoja-Pirtti ry:n 22.1.2015 Malmilla järjestämässä seminaarissa, jossa myös esitettiin Sillanpirtissä valmistunut Vapauden kauhu -kokonaisuuden ohjelmaosuus. Lue lisää seminaarista

Joulukuu


Kuuntele Rediksen työpajassa syntynyt radiofeature vapauden kauhuista
Työpajan välitilinpäätös

Rediksen työpaja päättyi kuukausi sitten. Monia meistä jännitti, ei varmaan vähiten minua. Kirjoittelin siitä viikkoa ennen H-hetkeä eräänä aamuyönä teatterilaisille näin:

Mulla oli tähän juttuun lähtiessä ne ajatukset, että tämä yhteinen matka ensinnäkin jättäisi jonkun jäljen minuun ja kuhunkin meistä yksilönä, ja kutoilisi jotain sellaista uutta meidän välillemme, joka teidän teatterihörhöjen jo lähdettyä vielä jäisi ainakin toviksi elämään meidän redisläisten välille meidän välisissämme suhteissa. Näin, kuten myös eilen totesin, epäilemättä onkin tapahtunut.

Toiseksi ajattelin, tunsin ja koin, ja kuten eilen lapsenomaiseen tapaani tuohtuneena sanoin yrittäneeni viimeisen puoli vuotta porukoillekin kertoa, että olemme kuin eräänlaisen satumetsän omannäköisiään asukkaita, ja te teatteriporukka kuin tutkimusmatkalaisia, samalla jonkinlaisia taikureita. Kuluneiden kolmen kuukauden aikana olemme kantaneet ja avanneet teidän eteenne reppujamme ja nyssäköitämme, joista on paljastunut mitä siellä metsässä on ja kasvaa. Siellä on ollut sieniä ja lepakoita, kukkia, sammalta, naavaa ja jäkälää, tummaa vettä suonsilmästä ja aamukastetta lukinverkosta, jossa se on kimaltanut kuin pienet timantit. Toimme kaarnaa, keppejä, tuohta ja tervasta, kiviä, ja osin ehkä koska olemme tottuneet siihen että "joku toinen" tekee meidän elämästämme jonkun näköisen, ainakin minä jäin vähän odottamaan näytettä siitä, kuinka velhojen joukko noita outoja pyytämiään aineksia käsittelee.

Syntyykö kivistä nuotion kehä kuin häävuode, jossa intohimoinen tuli räiskähtelee ryhmyisiä keppejämme suudellen, punotteko kukista ja naavasta koristeseppeleet, keitättekö sienistä ja suovedestä juhlajuomaa, laitatteko kastehelmistä ja hämähäkinseitistä helminauhat naisten kauloihin ja saatteko lepakot esittämään taitolentonäytöksen pienenä ohjelmanumerona? Nämä ja paljon muuta te epäilemättä vuoden aikana vehkeilette Kiasmaan, mutta minulle tuli tunne ja kysymys, että jäädäänkö me viikon päästä vielä niin kauas noista lopputulemista, että päällimmäiseksi nousee meille niin tuttu häpeä ja riittämättömyys rummutellessamme viisaan näköisinä kurkkupurkkeja taustanauhalta samalla kuuluessa välttävästi luettuja tekstejä. Tämä velhon oppipoika ainakin näköjään jäi vähän oman eilisen loitsunsa vangiksi...

Summa summarum, voin olla ihan hakoteilläkin, mutta uskon että porukka kaipaisi pientä maistiaista siitä, miten nuo työpajaan tuodut ja siellä yhdessä koetut hetket, tilanteet, tunteet ja toiveet lähtevät ammattilaisten takomina taipumaan joksikin hyväksi, kauniiksi ja todeksi. Ja sehän varmaan on tuon ensi viikon kolmen päivän rypistyksen ideakin, mutta kunhan nyt taas kirjoittelin.

Sanna Salmenkallio tarttui haasteeseen, kuunteli tekstiäänityksemme, runomme ja rummutuksemme, ja alkoi rakentamaan niistä kuunneltavaa lopputulemaa. Siitä tuli musiikilla ryyditettynä ja vähän tuunattuna varsin koskettava noin 10:n minuutin kokonaisuus. Sanna sanoi siinä olevan voimaa , sisältöä , viisautta ja lämpöä.

Meille matka oli alusta alkaen tärkeämpi kuin ennalta määrätty päämäärä; tuotos olisi yhtä hyvin voinut olla musiikkia, lausuntaa, muovailua, kuvataidetta, näyttelemistä – tai näiden yhdistelmä. Se, että kävimme muistojemme ja tunteittemme kunnailla, viivähdimme siellä, ja toimme sieltä jotain kaikkien nähtäväksi oli meille se varsinainen juttu. Oma paikkansa oli myös näiden kirjallisten pohdintojen ja yhteenvetojen jakamisella porukan kesken. Kiitos, ettei kukaan sanonut kenellekään meistä, että joku yhteiseen piiriin tuomamme kokemus, tunne tai ajatus olisi ollut hyödytön tai käyttökelvoton tavoitteeseen pyrittäessä. Sellainen olisi ollutkin turhan tuttua.

Sanna oli oikeassa sanoessaan ettei tarvitse hävetä, tuli meidän näköinen juttu.


Lokakuu: Vapauden kauhusta itsensä tuntemisen iloon?


Rediksen ja kansallisteatterin yhteinen Vapauden kauhu –projektiin liittyvä työpaja käynnistyi suunnitellusti elokuun puolivälissä, tällä hetkellä on työskennelty yhdessä yhdeksänä iltapäivänä. Mukana on ollut varsin tiiviisti 7-10 omaa kokemusta aihepiiristä omaavaa työpajan jäsentä, ja joukko kerran tai parin kävijöitä, jotka ovat jättäneet oman jälkensä kokemusten kavalkadiin.

2225-vapaudenk2.jpg
Toisen vahvasti eläytyen kertoma kokemus on saanut uuden muodon toisen siitä kirjoittamassa tekstissä, jonka jakaminen kaikille taas näppäilee kussakin ihan omanlaisiaan kieliä. Millainen melodia niistä yhdessä syntyy? Varmaan ihmisen näköinen…

Osa aluksi keskeisiinkin tehtäviin ajatelluista tai halunneista on jäänyt kokonaan pois, ja samalla ehkä työskentelyn tavoitteet ovat yhdenmukaistuneet. Sellaisina kuin minä ne tällä hetkellä ymmärrän, ne ovat lähinnä tuota itsetuntemuksen lisäämistä, menneen elämän ja sen tunnekokemusten prosessoimista, omien rajojen ylittämistä, jonkun itselle uuden asian kokeilemista ja siihen sitoutumista oman kasvun mahdollistajana.

Syyskuussa käytiin tutustumassa Kansallisteatteriin paikan päällä. Taisto Reimaluoto ja Ilja Peltonen kierrättivät meitä sokkeloisen rakennuksen uumenissa kertoen miten teatteri ja sen suuri henkilökunta toimivat. Kierroksen jälkeen katsottiin Miika Nousiaisen romaaniin perustuva ”Metsäjätti”-esitys, ja päästiin juttelemaan toisessa pääroolissa esiintyneen Jani Karvisen kanssa.

Työpajatyöskentelyssä on käsitelty vapauteen, vankeuteen, hyviin ja dramaattisiin hetkiin ja tapahtumiin, niin suuriin kuin pieniinkin liittyviä muistoja ja tunteita, annettu niiden nousta, elää, muuntautua toisiksi ja saada itse tai toisten esittäminä uusia ilmiasuja. Näinhän meidän sisäisyydessämme elävät, usein kovin yleisinhimilliset peruskokemukset saavat eri yksilöiden elämissä aivan erilaiset ilmaisunsa, jossa ytimenä kuitenkin on – inhimillisyys, vertaisuus? Taitaa olla yhtä suurta teatteria koko elämä…

1e9d-vapaudenk1.jpg
Taiston kertoma kokemus ryhmäläisten näyttelemänä herätti ainakin itsessäni mielikuvia ja muistoja samankaltaiseen menneisyyden asetelmaan liittyvistä tunteista. Siellä ne ovat ja elävät, mutta tulevat näkyviksi, haalistuvat, muuntuvat, maatuvat, ehkä muuttuvat kukkasiksi.

Itselläni kokemus epäaitoudesta, falskiudesta ja näihin liittyvästä epämukavuudesta pieniä tilanteita näyteltäessä on ollut ehkä juuri edelliseen liittyen hyvin terapeuttista ja vapauttavaa, kun sen on hyväksynyt, ja osallistunut siitä huolimatta. En osaa, enkä vielä tahdokaan sitä analysoida sen tarkemmin. Jotain samaa lienee itseni kaltaisen, vahvasti työskentelyyn sitoutuneen kaverin toteamuksessa, että hän osallistuu nyt sillä asenteella, ”että jos tarttee ottaa kakkoseen niin sitten otetaan”.

Miten pienet asiat ovatkaan niitä elämää vääjäämättömästi ohjaavia näkymättömiä junanraiteita, ja miten selittämättömästi ne ratapihan vaihteet kuitenkin kääntyvät, kun saa tartuttua niitä liikuttaviin vipuihin omassa itsessään. Sitä kuvittelee että elämänmuutos on niitä kouluja ja duuneja, parisuhteita ja asuntoja. Voi se olla niitäkin ennemmin tai myöhemmin, mutta ennen kaikkea se on näitä pieniä arkipäivän uusia valintoja, rohkeutta, ennakkoluulottomuutta, itsetuntemukselle ja totuudelle avointa mieltä, uusille raiteille lähtemistä, ”uusien asetusten päivittämistä ATK:lle”.

Reilu kuukausi on vielä jäljellä yhteistä matkaa, saapahan nähdä mitä vielä löydetään.
Harri Eerikäinen


Elokuu: Redis lähti mukaan teatteriproggikseen


Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön porukka on käynyt alkuvuodesta pari kertaa Rediksessä hengaamassa ja tutustumassa meidän väkeemme Vapauden kauhu -teatteriprojektin myötä. Toukokuussa tavattiin kahtena iltapäivänä ja sovittiin syksyn taidetyöpajatyöskentelyn aloittamisesta, aikatauluista, vastuista ja käytännön järjestelyistä.

Reilun kymmenen hengen joukossa on hiukan eri kokoonpanoilla ollut mukana kuusi aihepiiriin eli vapautumiseen liittyviin tunteisiin hiljattain tutustunutta Rediksen kävijää, kolme ammattinäyttelijää, dokumenttiohjaaja, kolme Kritsin omataustaista ohjaajaa ja Metropoliassa sosionomiksi luovien menetelmien linjalla opiskeleva harjoittelija. Suurin osa porukasta on siis jonkin aivan uuden edessä, ja tokihan jokainen projekti tuotoksineen ammattilaisillekin muotoutuu vasta tehtäessä.

Monenlaisia odotuksia ja käsityksiä on ollut enemmän tai vähemmän selvästi tapaamisissa ja niiden ulkopuolella aistittavissa; halutaan käsikirjoittaa, ohjata, näytellä, lavastaa, ylittää omia rajoja, heittäytyä uuteen ja pelottavaan, kehittää ammattitaitoa, prosessoida mennyttä elämää ja tutkia itseään…

Kehittäessään itsessään halua osallistua taidetyöpajaan, jossa keskiössä ovat osallistujien omat tarinat ja joskus hyvinkin henkilökohtaisiin elämäntapahtumiin liittyvät tunteet, osallistuja avaa itseään ja asettuu alttiiksi – niin, mille? Se selviää kokemalla ja tekemällä, mutta epäilemättä jo oman tarinan tai sen osien jakaminen muiden kanssa, siihen uuden näkökulman saaminen taiteen keinoin, ja toisten kuuleminen ja näkeminen voi olla rakentava ja eheyttävä kokemus.

Esimakua saimme Taisto Reimaluodon esittäessä Ilpo Tiihosen runoja hengästyttävän fyysisessä performanssissaan Kritsin neukkarissa lauantaina 17.5. Miten tähän nyt osaa suhtautua? Epävarmuus omasta olemisesta voisi purkautua myötähäpeänä aikuisen miehen reuhutessa ilmeisen selvin päin vakavina tuoleissaan istuvien katsojien edessä kuin huonoa pulveria saatuaan. Varovainen vilkuilu muihin katsojiin vakuutti kuitenkin, että tilanne oli yhtä uusi muillekin, ja pian alkoi runojen muodostaman tarinan ja niitä kuljettavan esiintymisen kirvoittamia spontaaneita hymyjäkin ilmestyä yleisön kasvoille. Eihän tähän hajoakaan!
Helpotuksen tunne ja luottamuksellinen ilmapiiri tekivät mahdolliseksi jättäytyä edelleen avonaiseksi tuolle oudolle tilanteelle, ja vielä piilossa oleville asioille meissä itsessämme. Jotenkin aiempien keskusteluiden myötä läsnä oli se, että nämä teatterikarjut ovat tiettyjen elämän ilmiöiden ja niiden kokemisen suhteen paljon lähempänä meitä redisläisiä kuin joku insinööri. Varmaankin tuo oma asenne, oma rohkeus uuden edessä, luottamus ja toisten turvallinen läsnäolo tekivät sen, että palautteessaan näistä suurimmalle osalle pelkkinä teksteinä etäiseksi jäävistä runoista moni tavoitti itsestään ajatuksia ja tunteita, jotka oli hyvä ajatella, tuntea ja sanoittaa. Ääni saattoi kuulostaa hiukan paksulta, tai jäädä kurkkuun. Silti ei tuntunut pahalta.

Jo vuodenvaihteesta kuluneina kuukausina vapautumiseen liittyvä problematiikka on kakun päättymisen myötä konkretisoitunut jonkun elämässä, tilanteet elävät kuten ennen aloittamista tiedettiinkin. Elokuussa aloitetaan syksyn työskentely niiden kanssa joita kesä ei vie mennessään, ehkä joku uusikin tulee vielä mukaan. Mitkä projektin näkyvät tuotokset ovat, ja minne kunkin näkymätön matka omaan itseen kuljettaa, se jää nähtäväksi.

5e3d-harri-teatterissa2.jpg
Palataan asiaan syksyllä....
Harri Eerikäinen

Vankiloissa luotua teatteria 2000-luvulla


Teatteria vankiloissa on Suomessa tehty 2000-luvulla sen jälkeen, kun vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilanen ideoi asiaa vuonna 2008. Seuraavana vuonna Vanajan vankilan naisvangit esittivät Hannele Martikaisen ohjauksessa omiin kokemuksiinsa pohjautuvan näytelmän ’Punahilkka ja susien maailma’ vankilan lisäksi loppuunmyytynä myös Hämeenlinnan kaupunginteatterissa. Vuonna 2011 seurasi esitys ’Kuningas Lear – Veljeni kuningas’, joka oli nähtävissä Helsingissä Koko-teatterissa.

Kuntouttavaa vankilateatteritoimintaa varten perustettu Taittuu-yhdistys pilotoi seuraavaksi kuusi esitystä eri vankiloiden kanssa. Näistä ovat jo toteutuneet ’Lasarus’ Vanajan naisvankien kanssa - esitys nähtiin myös Riihimäen teatterissa – ja Ojoisten miesvankien kanssa toteutettu ’KaleVala’, joka vietiin Hämeenlinnan kaupunginteatterin Verstas- näyttämölle. Seuraavaksi tehdään naisvankien esitys Turussa.

Vankien teksteihin perustuvaa teatteria on tehnyt myös ohjaaja Juha Hurmeen perustama Nälkäteatteri, joka kiertää sekä vankiloita että teattereita ’Kuningaskahle’ ja ’Antti Kristian Hautamäki’ -esityksillä.

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö aloitti oman vankilaprojektinsa Kaisa Korhosen ohjaamalla esityksellä ’Aikaero’, joka ei ole perinteinen yhtenäinen tarina, vaan Keravan vankilan elinkautisvankiryhmän käsissä syntyneistä runoista, näytelmällisistä kohtauksista, monologeista, pamfleteista ja kertomuksista koostettu teos. Aikaero on esitetty 14:ssä vankilassa ja lisäksi Kansallisteatterin Willensaunassa.

Teatterihankkeen 'Vapauden kauhu' toteuttaa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö yhteistyössä Rikosseuraamuslaitoksen, Kylmäkosken vankilan, Suoja-Pirtti ry:n, Kriminaalihuollon tukisäätiön, Suomen Mielenterveysseuran sekä oikeusministeriön rikoksentorjuntaneuvoston kanssa. Ensiesitys on syksyllä 2015 Kiasma-teatterissa.

'Teatteribuumi' jatkuu muutenkin - lue lisää!



Patraksen vankila
Kritsissä on tutustuttu vankilateatteriin aiemminkin. Grundtvig-hankkeen yhteydessä hankeryhmälle on esitetty sisialaisessa Biacoccan korkean turvallisuustason vankilassa vankien valmistama ja esittämä komedia vankilan oloista. Kreikassa vastaava ryhmä pääsi yleisöksi yhdeksän vangin esittämään näytelmään, joka kuvasi näytelmän päähenkilön kasvutarinaa ihmisenä.
VERKKOVARAANI