Omalla tahdolla uuteen suuntaan

Kun Mari oli nuori, hän oli luokan tähtityttö. Tiedättehän ne, joilla ei koskaan ollut näppylöitä nenänpielessä ja joiden ei tarvinnut työntää pumpulia rintaliiveihin. Haituvaleukaisten poikien sijaan Mari fanitti muita asioita, joista ensimmäiselle sijalle tuli urheilu.

Kunnes iski murrosikä, joka kestikin sitten kaksikymmentä vuotta. Mutta se siitä. Riittää, jos todetaan, että tähti vieraili linnassa. Vieläpä useaan kertaan.

Hän muistelee, miten luokkakokouksessa hävetti, kun kaiken järjen mukaan hänestä olisi pitänyt tulla jotain, eikä tullut. (Olisitteko itse menneet kokoukseen ollenkaan?)

Elämänarvot menivät uusiksi, kun Mari yllättäen totesi olevansa raskaana. Hän oli kuvitellut, että luonto hoitaa asian niin, ettei lasta tulisi. Kun se sitten ilmoitteli tulostaan, Mari ei enää halunnut jatkaa b-joukkueessa. Löytyi syy tehdä elämänmuutos. Hän hakeutui vankilan päihdekuntoutusosastolle.

Siitä se alkoi, uusi elämä. Tämän vuoden alussa Mari vapautui vankilasta. Happy end sille stoorille, mutta enemmän pitäisi kiinnittää huomiota vankilan jälkeiseen elämään. Mistä eväät siihen saadaan?

Yllättävän moni vapautuu ilman asuntoa eli kyseessä on enemmänkin umpikuja, dead end. Kerran rikollinen, aina rikollinen -ajattelu vaivaa vielä työnantajia, ja on yleistä, että tuomionsa suorittaneen hakemuspaperit työnnetään työnhaussa pinkan alimmaisiksi.

Töihin ei mennä edes munalla, kuten mainoksessa joskus luvattiin. Miesten työnsaanti on ehkäpä vieläkin vaikeampaa kuin naisten.

Marilla kilisi kello, kun hän muisti vankilassa naisryhmää pitäneen Katan. Kata on itsekin hulinoinut, mutta sittemmin raitistunut ja tekee nyt arvokasta työtä naisvankien parissa. Mari soitti Katalle ja alkoi työskennellä Katan apuna KRIS-yhdistyksessä. Hän päivysti kirpputorilla ja auttoi muutossa, kun KRIS muutti Hämeenlinnassa entiseen Saarioisten lihatehtaaseen. Vankilaan Mari ei pääse Katan mukaan, sillä sitä ennen pitää olla ollut kaksi vuotta siviilissä.

Välillä päivät kuluivat hitaasti, mutta toisaalta tuli pehmeä lasku työelämään. Siksi tätä kutsutaan virallisesti työelämävalmennukseksi. Bonuksena valmennettava saa kahdeksan euroa ekstraa päivässä, mikä Marin kokemuksen mukaan onkin tarpeen. Nyt hän on saamassa auton, mikä helpottaa vierailuja sukulaisten luona – ja myös pienen tyttären luona sijaisperheessä.

Marin mielestä tärkeintä on ollut se, että vankilan jälkeen oli paikka minne mennä ja asioita, joilla täyttää päivä. Ilman tukihenkilöä hän ei olisi pärjännyt. Ajatuksia on niin paljon ja itsetuntoa on rakennettava ”peruna kerrallaan”, sillä koko sangollisen kuorimista ei saisi miettiä yhdellä kertaa.

Kuka minä olen? Pystynkö olemaan tarpeeksi hyvä äiti? Pystynkö hankkimaan ammatin ja saanko sitten työtä? KRIS-koulutuksessa hänelle selvisivät sen toiminnan periaatteet. Hänkin päätti pitää antamansa lupaukset ja seisoa sanojensa takana.

Valmennuksessa oli aikaa punnita myös omia vahvuuksia ja heikkouksia. Marilla on ennestään tietokoneen ajokortti ja hän on myös työskennellyt median ja tietokoneiden parissa. Nyt hän aikoo päivittää tietonsa ja taitonsa kurssilla, jonka työvoimatoimisto järjestää. Kurssilaisista suurin osa on naisia. Opiskelu on sopivan vapaata ja itsenäistä.

Monien muiden vapautuneiden tapaan myös Mari haluaa sovittaa tekonsa yhteiskunnalle ja ansaista elantonsa omalla työllään. Unelma-ammattia, peruskoulun liikunnan opettajaa, hän ei uskalla vielä toivoa, sillä hänellä on toisessa jalassa vamma. Eikä linnanneitoja ehkä oteta kouluun. Mutta ehkä jokin muu liikunnallinen ammatti löytyisi? Menneisyys näkyy Marissa, sillä hänellä on upea ryhti.

Vanhassa lihatehtaassa värähtää, kun Mari käy vuoropuhelua itsensä kanssa. Mitä haluan elämältä, kun nyt olen tässä ja valinnanmahdollisuuksia on – vai onko? Muistatteko, kun olitte lapsia ja teillä oli rahaa yhteen nallekarkkiin? Vaikka kauppa pursusi makeaa. Samanlaista hämmennystä on Marissa, luokkansa tähtitytössä.

Kuva: Unsplash