Linnalesken perjantai

Istumme Kluuvikadun Fazerilla peilien ja kristallikruunun loisteessa ja maistelemme lattea. Keskustelumme eivät kuitenkaan koske leivoksen tuoreutta, tulevaa etelänlomaa tai Mad Men -sarjan päähenkilön charmia vaan puhumme linnaleskistä, naisista, joiden miehet ovat vankilassa.

Edessäni istuu tyyni ja järkevänoloinen Salla. Hän voisi olla poliisi tai hiihtäjä, sillä kasvot ovat terveenväriset ja meikittömät. Olisiko hän hyvä kädenväännössä? Kun hän alkaa puhua, kaikki on mietittyä ja selkeää.

Sallalla oli samanlaiset haaveet kun muillakin, saada mies, oma asunto ja lapsia. Myös työ ja opiskelu ovat olleet tärkeitä. Kesällä 2004 unelma alkoi täyttyä. Salla oli viettämässä iltaa ystäviensä kanssa, kun paikalle astui pitkä ja tumma Olli. Seurue alkoi suunnitella ravintolaan lähtöä. Olli empi, sillä hänellä oli jalassaan urheilucaprit. Sallan houkuteltua Olli kuitenkin myöntyi.

He tanssivatkin koko illan, mutta eivät hypänneet yhdessä sänkyyn, kuten ugreille usein tuppaa käymään. Seuraavana päivänä Salla löysi kännykästään tekstiviestin: kiitos hauskasta illasta ja tanssista. Mies oli kohtelias! Sävy sopi Sallalle, jonka pitkä parisuhde oli hiljattain päättynyt.

Muutaman päivän kuluttua kännykkä piippasi tekstiviestiä yöllä. Nyt Olli rohkeni jo ehdottaa treffejä. Salla myöntyi ja siitä se lähti. Ollillakin oli ero takana, joten estradi oli vapaa.

Pian pariskunta jo asui yhdessä. Sen kruunasivat yhteiset viikonloput, jolloin haettiin hesari kioskilta. Yhdessä kierrettiin huutokauppoja ja antiikkimarkkinoita. Yleensä mitään ei ostettu, mutta vanhat tavarat kiinnostivat kumpaakin. Sallan mukaan yhteiselo sujui todella hyvin, sillä kumpikin halusi tehdä pieniä yhteisiä juttuja.

Vajaa vuosi tapaamisen jälkeen poliisit tekivät yöllä rynnäkön pariskunnan kotiin. Salla ja Olli vietiin kumpikin kuulusteltavaksi. Salla vietti asemalla yön ja seuraavan päivänkin. Työpaikalleen hän ei päässyt soittamaan. Se huolestutti. Hän oli uudessa työpaikassaan koeajalla.

Poliisit selvittivät, ettei Sallalla ollut osaa eikä arpaa huumevyyhteen, jonka vuoksi Olli oli pidätetty. Hän pääsi pois illalla, vieläkin sokissa.

Kuuden vuoden kakku

Salla on pohtinut paljon, mikä hänet sai luottamaan Olliin, joka sitten osoittautuikin muuksi kuin käsikirjoituksessa piti olla. Olli oli kyllä alusta alkaen vaikuttanut aika kovalta tyypiltä, mutta kertoi silti avoimesti esimerkiksi lapsuudestaan Sallalle. Kun perhe on Sallalle ollut turvaverkko ja lapsuuden koti paikka, johon voi aina palata, Ollin elämää oli varjostanut lasinen lapsuus.

Olli oli kuin sadun menninkäinen ja Salla päivänsäde. Salla pohti sitäkin, että ehkä häneen vetosi Ollin asenne ja menevä elämä firmoineen päivineen. Olihan Sallankin perheessä aina tultu ja menty kelloon katsomatta, sillä vanhemmat toimivat yrittäjinä. Olli tuntui oikealta.

Tyynesti Salla toteaa, että ehkä hän pohjimmiltaan aavisti totuuden Ollista – että kaikki ei ollut sitä mitä piti – mutta kielsi sen, koska olisi muuten joutunut kohtaamaan asian suoraan.

Olli joutui olemaan poliisilaitoksella vielä kuukausia, kun rikoksia tutkittiin. Tuomiota tuli sitten kokonaista kuusi vuotta.

Ensimmäiset puoli vuotta olivat Sallalle yhtä kaaosta. Sisukkaana hän kuitenkin päätteli, että tästä on vaan selvittävä, ettei kellekään koidu enempää ongelmia. Vanhemmat olivat huolissaan ja järkyttyneitä, olihan Olli ollut unelmavävy. Taustalla oli myös pelko, ettei vain oma tytärkin ollut ajautunut mukaan rikolliseen toimintaan.

Nyt Salla pystyy muistelemaan vaikeaa aikaa hymähdellen. Hän kertoo musertavista tunteistaan. Pidätyksen aikana hän tunsi olevansa mukana rikosleffassa, jossa Olli näytteli pääosaa. Mennessään vierailulle hän tunsi olevansa koko maailman silmissä idiootti, kun meni tapaamaan vankia. Käytännöistä hän ei tajunnut mitään: ei tiennyt, että käsilaukku pitää jättää lokeroon ja sitä varten pitää olla euron kolikko mukana ja että vaatteet on mietittävä tarkkaan, sillä vierailuihin kuului mennä metallinpaljastimen läpi.

Hän tunsi olevansa ainoa normaali ihminen tapaajien joukossa ja muiden olevan varmasti hulluja, päihdeongelmaisia tai rikollisia. Tunne kesti vain siihen asti, kun hän tutustui muihin.

Ja huomasi, että tapaajajoukko koostuu tavallisista ihmisistä, joilla ei ole osaa eikä arpaa tehtyihin rikoksiin.

Treffit vankilassa

Nyt Salla on käynyt jo yli kolmen vuoden ajan vankilassa lauantaisin ja sunnuntaisin. Tapaaminen kestää tunnin. Tapaajien välillä on pleksi ja vartijat paikalla, joten yksityisyyden suojaa ei ole. Aluksi pariskunta kirjoitteli kirjeitä joka päivä, mutta se hiipui puolen vuoden kuluttua. Näin on kuulemma käynyt monille muillekin, Salla naurahtaa.

Hän kertoo, että tapaajat oppivat nopeasti elämään tunnin mukaan. Jos esimerkiksi jokin tärkeä asia tekee mieli kertoa, mutta aikaa on enää kymmenen minuuttia, juttua ei edes aloita. Keskeyttämisestä tulisi vaan paha mieli kummallekin.

Joskus lauantaina aloitettu juttu voi jatkua sunnuntaina. Kerran Salla esimerkiksi vaistosi, että Ollia vaivasi jokin asia lauantaina. Sunnuntaina mies sai kerrottua, että hänestä oli tuntunut hyvältä, kun hän oli saatetulla lomalla hautajaisissa ja Salla oli ollut niin valoisa ja luonnollinen. Hänestä tuntui, että Salla todella piti hänestä jopa vartijoiden läsnä ollessa.

Vaimot ja avopuolisot voivat tavata kumppaneitaan vankilassa myös valvomattomissa olosuhteissa näihin tarkoitetuissa erillisissä yksiöissä ja kaksioissa. Ne ovat ainoa mahdollisuus realisoitua toiselle lihana. Aluksi tämä tuntui Sallasta alentavalta, mutta myöhemmin paine seksin harrastamiseen jokaisella perhetapaamiskerralla hellitti. Tapaamiseen pääsee kerran kolmessa viikossa ja ne kestävät kolme tuntia.

Salla ei ole koskaan surkutellut Ollin tilannetta vankilassa. Päinvastoin hän ajattelee, että Olli on itse tehnyt valintansa ja joutuu nyt kantamaan seuraukset. Myös Salla sanoo oppineensa paljon itsestään ja suhteen ylläpitämisestä Ollin vankila-aikana. Aiemmin hän ei esimerkiksi osannut riidellä, mutta nyt asiat puhutaan tapaamisissa selviksi. Riitoja tai istumista olutlasin ääressä ei tarvita, kuten suuressa osassa normaaliperheitä.

Ollille ovat aina merkinneet raha ja materia jopa liikaakin. Nyt hän toivon mukaan ymmärtää, että elämässä kantavat materiaa enemmän läheiset ihmiset, esimerkiksi rakastetun tuki mummon hautajaisissa.

Elämistä kannattaa jatkaa

Eihän linnaleskien pitäisi istuskella kahviloissa vaan laskea kotona tuloja ja menoja ja surra hukkaan heitettyä nuoruuttaan? Mitä haluaisit kertoa naisille, joiden elämää kohtaa samanlainen vastoinkäyminen?

Salla kertoo, että monissa suhteissa ollaan mustasukkaisia, mutta että nainen on omalla käytöksellään osallistunut peliin. Hän on esimerkiksi luvannut miehelle käydä jokaisessa tapaamisessa ja odottaa jokaista puhelua vankilasta.

Elämää ei kuitenkaan kannata pysäyttää edes kumppanin tuomion ajaksi, vaan käydä kavereiden kanssa ulkona ja harrastuksissa. Miehelle voi todeta esimerkiksi, että ensi lauantaina en tule, sillä lähden perjantaina ulos enkä jaksa ajaa vankilaan lauantaina.

Miehen mustasukkaisuutta pelkääviä naisia hän rohkaisee: mitä pelkäät, eihän mies mitenkään pääse edes vankilasta ulos. Miehelle voi olla mukavampaa, jos oman kärsimyksen lisäksi ei tarvitse tuntea syyllisyyttä toisen elämän tuhoutumisesta.

Kahden ei tarvitse lusia yhden tuomiota, Salla muistuttaa. Hän haluaa nuoruudestaan muitakin muistoja kuin että toinen on ollut kuusi vuotta linnassa.

Työpaikallaan Salla ei ole kertonut Ollista. Kahvipöydässä hän kuulee, miten vangit saavat kuulemma liian hyvää kohtelua. Hän toivoisi kaikkien ymmärtävän, että Suomessa on asiaa koskeva laki. Tähän kuuluu esimerkiksi kuntouttava toiminta, sillä jokainen vanki vapautuu ennen pitkää. Eikö ole kaikkien kannalta parempi, että hän pääsee osalliseksi yhteiskuntaan?

Suurimpana omaisten kokemana ongelmana Salla pitää tietämättömyyttä. Suurin osa joutuu harhailemaan täysin ilman tukea varsinkin kumppanin tai oman lapsensa tuomion alussa. Sallakin luuli, ettei niin poikkeaville ihmisille kuin vankien läheisille ole olemassa apua. Muutos tuli, kun hän eräänä lauantaina näki vertaisryhmän ilmoituksen perhetapaamistilan seinällä. Siitä alkoi muutos. Hän alkoi käydä tapaamissa ja sai kaksi uutta ystävääkin ryhmästä. Ryhmässä hän tunsi jälleen olevansa osa yhteiskuntaa. Hänelläkin oli oikeus olla iloinen ja kokea asioita.

Salla on alkanut pitää itsekin ryhmää vankien omaisille. Motivaation auttamiseen antavat esimerkiksi vankiloihin itkevinä saapuvat omaiset. Hän itsekin itki alussa koko tapaamisen ajan ja matkatkin kaupan päälle.

Sekin antaa voimaa, että saa auttaa muita, Salla toteaa.

Omaisille ylimääräinen riesa ovat erilaiset säännöt ja ohjeet, joita vankilat voivat laatia varsin itsenäisesti. Salla toivoisi yhdenmukaisia ohjeita esimerkiksi perusasioissa kuten tapaamisten pituudessa. Perhetapaamisten tiheyttä voisi myös lisätä, sillä kalliit tilat ovat useimmiten vajaakäytössä. Tästä hyötyisivät ennen kaikkea lapset, joiden on vaikea ylipäätään ymmärtää vanhemman poissaoloa.

Omaiset eivät aina saa asiallista kohtelua, vaikka sitä edellytetään valtion virkamiehiltä. Läheiset ovat Sallan mukaan vankilalle voimavara, eivät rasite. Vankilan johtajalle hän on kiperässä paikassa todennut, että heillä kahdella on sama tavoite: huolehtia siitä, että Olli kävelee vankilan portista ulos viimeisen kerran vapautuessaan.

Vankeus on matka

Salla sanoo oppineensa ihmisten asenteista ja omista pohdinnoistaan monia uusia asioita. Omat arvot ovat selkiytyneet. Hän on esimerkiksi todennut suoraan, ettei enää kestäisi uutta tuomiota. Alussa kävi mielessä ajatus siitäkin, miksi yleensä pitää kiinni suhteesta. Hänhän oli nuori eikä lapsiakaan ollut sitomassa. Sisimmissään hän kuitenkin tiesi, että suhde jatkuu.

Salla kertoo olevansa nyt paljon vahvempi ja tasapainoisempi kuin kolme vuotta sitten. Luottamus suhteeseenkin on vahva, mutta joskus mieleen hiipii epäilys, että mitä jos suhde ei kestäkään vapaudessa – kaikesta vaivannäöstä huolimatta? Jos Olli jatkaa pelkästä kiitollisuudenvelasta, koska Salla on rampannut vuosia vankilan tapaamisissa?

Suhde muuttuu viikko viikolta arkisemmaksi, aivan kuten vapaudessakin olisi tapahtunut. Onko se silti normaali suhde? Salla ei tiedä.

Toisaalta luottamusta on rakennettu puolin ja toisin keskustelemalla säännöllisesti hankalistakin asioista. Vankila on Sallan mielestä hyvä paikka havahduttaa miehet siihen, että jokaisella on yksi elämä. Se on turvallinen paikka muuttua.

Itsetunto Sallalla on kohdallaan. Kun äiti jokin aika sitten kertoi pelkojaan, ettei Sallan elämä ollut normaalia, Salla totesi, ettei hänellä ole tarkoitus mennä puolimatkaan vastaan toiseen maailmaan, vaan vetää toinen siihen maailmaan, missä hän itse on.

Café Lattesta on jäljellä vain maitovana lasin reunalla. On perjantai-iltapäivä. Salla häviää Aleksanterinkadun ruuhkaan tapaamaan ystäviään poninhäntä villisti keikkuen. Hän ei ole antanut häpeälle sijaa elämässään.

Haastateltavan nimi on muutettu.

Kuva: Unsplash