Keittiötatuoijan elämää
Istumme Tampereen Pakkahuoneen tunnelmallisessa baarissa ja ihailemme seinämaalausta. Voisimme melkein olla Berliinissä, paitsi että nenämme edessä on perinteistä kahvia eikä ohraista pirtelöä. Vastapäätäni istuu Sami, joka on luvannut kertoa elämästään tatuoijana. Hän on selvästi varustautunut tapaamiseemme huolella, sillä mukana on salkku. Onhan tatuointi välinelaji.
Samin tatuointiura lähti liikkeelle jo 14-vuotiaana, kun hän kaverinsa kanssa tökki äidiltä otetulla parsinneulalla mustetta ihon alle ja huomasi, että sehän pysyi siellä. Elettiin aikaa, jolloin tatuoinnit olivat vielä alakulttuuria. Se oli merimiesten ja linnakundien hommaa, ja jos laivan, hämähäkinseitin tai tikarin kuva löytyi henkilön raajasta, tämä oli valtaväestön edustajan mielestä melko varmasti jotain muuta kuin toivottu vävyehdokas.
Samin mukaan tatuoinnin tietotaito syntyi vankiloissa. Siellä oli aikaa naputella kuvia ihoon huonoimmillakin välineillä. Vankilassa oli aina jonkinlainen taiteilija, joka osasi piirtää kuvia ja nikkari, joka osasi esimerkiksi korjata radioita ja siksi myös rakennella välineitä tatuointia varten. Vain mielikuvitus oli näissä rajana. Yksinkertaisemmassa versiossa perhosneula oli kiinnitetty pyykkipoikaan. Muste, joka oli kotoisin esimerkiksi ompelukoneesta, laitettiin limsapullon korkkiin.
Edistyneemmässä versiossa käytettiin esimerkiksi kännykän akun laturia ja auton cd-soittimen osia, jolloin saatiin rakennetuksi sähkökäyttöinen tatuointikone. Myös sähköparranajokoneita on käytetty vankiloissa laitteen osina. Lisäksi laitteissa oli päällystakin nappeja, kuulakärkikynän varsia ja muita tarpeelliseksi katsottuja osia.
Ja tietenkin neulat. Vankilassa tehdyt tatuoinnit erottaa kuulemma juuri neulojen jäljestä helposti. Viiva on usein paksua ja värit tatuoinneissa ovat levinneet. Lisäksi niissä toistuvat aiheet, jotka kertovat miesten haaveista ja vapaudenkaipuusta. Kuvissa on purjelaivoja, puolialastomia naisia ja geisha-tyttöjä, palmuja ja rantaa…
”Meidän isä on ollut merillä”, kerrottiin monen tuomionsa lusineen perheessä.
Tatuoinnit olivat vankiloissa ajankulua ja liiketoimintaa. Kunnon lyöjä pysyi hyvin tupakoissa risteillä, ruusuilla ja auringonnousuillaan. Entisillä vangeilla on usein tatuointeja myös sormissaan.
Iso kuva maksettiin vaiheittain ja joskus se saattoi jäädä keskenkin. Tällöin maksaja jäi odottelemaan siirtoa samaan vankilaan lyöjän kanssa.
Kuvat kertoivat myös asemasta. Isolla tekijällä oli iso kotka rinnassa ja pikkutekijällä pieni. Toki yhteenkuuluvuuttakin haettiin. Ulkomailla voi kuulemma nähdä tatuoinnista, mikä asema henkilöllä on rikollisjengissä.
Tatuointeihin liittyi myös jännitystä, sillä niitä tehtiin, ja tehdään edelleen, salaa. Pojat ovat poikia, joten pellepeloton-aspektia ei sovi unohtaa. Pienoisrautatien rakentaminen vankilassa olisi ollut liian vaikeaa, mutta tatuointivälineen pystyi rakentamaan puukepistä ja partakoneen terästä tai hakaneulasta. Tussiväritkin toimivat musteena. Hyönteisneula oli jo luksusta.
Vanhoilla Konnunsuon kundeilla ja merikarhuilla nostalgiakuvia vielä näkee, Sami kertoo nauraen ja paljastaa pian, että tästä vanhasta tyylistä on tullut ihan oma juttunsa, joka elää vielä tänäänkin. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pysytään viime vuosituhannelle.
Itseoppinut tatuoija
Tatuointeja katsottiin pitkälle 1990-luvulle kuten lävistyksiä nykyisin. Voiko tuo olla kaunista? Eräs entinen poika muistaa enonsa, joka ei päässyt uimahalliin, vaikka tatuointi oli niinkin kesy kuin lehmän pää, joka piti päivänkakkaraa suussa.
1980-90 -luvuilla Suomessa olikin vain muutama tatuointiliike. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä liikkeitä alkoi syntyä myös pieniin kaupunkeihin. Asiakaskunta alkoi laajentua. Kun koneet jouduttiin ennen tilaamaan Hollannista tai Tanskasta, saattoi niitä nyt ostaa kotimaasta.
Markkinat kehittyivät ja 2000-luvulla tatuointeja näkyi Rajaportin saunasta Linnan juhliin.
Jokainen, joka osaa piirtää, voi kehittää tatuoimisesta itselleen ammatin, Sami kertoo. Hänelle taidot kehittyivät vahingossa, työpaikkatapaturmana ja sattuman kautta.
Samilla olivat jääneet koulut kesken. Hän oli töissä baarissa, jossa kävi paljon moottoripyöräkerholaisia. Kun he näkivät tarjoilijan lehtiöön piirtämät liekit, pääkallot ja käsipallot, he vaikuttuivat ja pyysivät Samia tatuoimaan kuvia ihoonsa. Tähän poika joutui vastamaan, ettei hän osaa. Hän alkoi kuitenkin tehdä malleja, joita kerholaiset näyttivät omille tatuoijilleen. Tatuoija jäljensi piirrokset lisäten niihin jotain omaansa.
Tämä oli aikaa, jolloin Sami oli alkanut käyttää päihteitä enemmänkin. ”Kekseliäisyydellä ja aineitten laajentamalla tajunnalla” hän alkoi harjoitella tatuointien tekoa ja rakentaa välineitä itse. Mukana ja harjoittelupintana hääri hyvä ystävä. Itse tehdyillä välineillä sai tehtyä kuvia yhtä nopeasti kuin kaupan koneilla.
Ja pärinä kävi! Sami kertoo, että aina kuvat eivät onnistuneet kovin hyvin. Jos totta puhutaan, Sami on saanut jälkeenpäin kuulla olevansa ”maailman paskin tatuoija”. Hän laskee kuitenkin kyseisen jakson kuuluvan elämänsä synkkään kauteen. Silloin häneltä lähtivät työpaikka, perhe, asunto – ja itsekunnioitus.
Tältä Samin pelasti laitoskatkaisu ja sitä seurannut päihdekuntoutus, sillä hän oli jo niin alhaalla, että alemmas olisi päässyt vain rautalapiolla. Tyhjä sydän ei tuottanut mitään iloa.
Nyt hän on elänyt pitkään raittiina – päivä kerrallaan. Hän ilahduttaa sanomalla, että tämä haastattelukin on hänelle niitä hyviä hetkiä.
Tatuointi ei ole pelkkää tekniikkaa
Ennen vanhaan tatuoijalla oli oppipoika, mutta nyt taidot pystyy oppimaan esimerkiksi kurssilla. Markkinoilla on myös dvd-elokuvia aiheesta. Kyse on kuitenkin sananmukaisesti käsityöstä.
Samin mukaan jokaisella tatuoijalla on oma tyyli, ”brändi”. Hän itse esimerkiksi tekee selkeää ja yksinkertaista jälkeä, ja ohjaakin esimerkiksi varjostuksia tai ”piiperrystä” haluavat asiakkaat toisille tatuoijille. Sami kokee, että hän tekee taidetta, jota ihmiset kantavat ihollaan kaupungilla.
Millaisia kuvia ihmiset sitten haluavat kantaa? Samin mukaan naiset haluavat edelleen tähtiä, kukkia ja siroja koukeroita ja miehet leijonanpäitä ja muuta äijää. Jotain on siis maailmassa pysynyt ennallaan.
Tribaalit ovat suosittuja, samoin kuin esittävät kuvat, kuten puput ja peput, ja symbolit. Alakulttuurit näkyvät esimerkiksi Suomen lippuina satakymmenenprosenttisen isänmaallisissa piireissä. Jengeihin kuuluvilla on omia merkkejä ja paino on tällöin sanalla omia. Tämän sai huomata ruotsalainen vaateketju KappAhl, joka joutui Ruotsissa vetämään yhden pikkupojille tehdyn t-paitamallin pois liikkeistä. Helvetin enkeleiden mielestä se muistutti liikaa heidän omaa pääkallotunnustaan.
Mutta sitten tulee puheeksi hauska asia. Sami kertoo, että ”Old school” eli vanhan koulukunnan tatuoinnit ovat nyt suosittuja rockabillypiireissä. Monella Stray Catsin ihailijalla svengaa käsivarressa sama ötökkä kuin Konnunsuon konkarilla. Siistiä!
Näissä on Samin mukaan tärkeää, että ne tehdään vanhoin metodein välttäen moderneja välineitä. Tällöin jälki on anarkistisempaa ja rajumpaa. Asiaan kuuluu myös pieni kipu, jota neuloilla nakuttelu tuottaa.
Mieleen tulevat piikkimatoilla sirkuksessa makaavat miehet. Sami kertoo, että sirkus ja tatuoinnit tosiaan liittyvät yhteen. Ihmiset ovat esimerkiksi tulleet sirkukseen katsomaan kauttaaltaan tatuoitua ihmistä pitkienkin taipaleiden päästä.
Tatuointihetket ovat usein hyviä rupattelutuokioita, joissa käydään läpi asiakkaan elämää eri kanteilta. Se on siis eräänlaista ihmistyötä sekin. Samin mielestä on hienoa, kun ihminen katsoo peiliin ja ihailee uutta tatuointiaan. Varsinkin jos elämässä on ollut vaikeaa, esimerkiksi ero, tai käännekohta, kuten raitistuminen, ihminen voi hakea tatuoinnista itsetunnolleen kohotusta. Usein näkee, että asiakkaan selkä sananmukaisesti suoristuu uuden tatuoinnin myötä.
Jollekin tatuointi voi olla ensimmäinen pieni, mutta rohkeutta vaativa askel, joka uskalletaan ottaa elämänmuutoksessa. Kun pieni askel on otettu, uskalletaan ehkä ottaa seuraava, pienempi tai suurempi askel.
Sami kertoo, että hän pystyy kerrallaan työskentelemään noin neljä tuntia. Sitten silmät ja käsi väsyvät. Neljä tuntia riittää esimerkiksi 30 sentin tribaalikuvion tekemiseen.
Asiakkailla tällaista rajaa ei yleensä ole. Ensin kipu voi olla musertava, mutta koska kipu pysyy koko ajan samanlaisena, ihminen turtuu siihen nopeasti. Yksilölliset erot ovat toki suuria, ja jotkut kehon osat ovat arempia kuin toiset. Arimpia ovat raajojen sisäpinnat ja miehillä rinta. Kasvoihin tai päähän Sami ei tee tatuointeja, eikä mielellään käsiinkään, ellei asiakas ole hyvä tuttu.
Kuvansa asiakkaat löytävät joko tatuoijan omista malleista, lehdistä ja netistä, tai sitten se voi olla asiakkaan itsensä ideoima. Asiakas voi myös haluta kuvasta vain tietyn osan, jota tatuoija sitten täydentää. Sami pyrkii tekemään jokaisesta kuvasta hieman erilaisen.
Rumasta elämästä rumia kuvia
Peitekuvat ovat tatuointeja, joilla nimensä mukaan peitetään epäonnistunut tai kulunut kuva. Samin asiakkaista noin yhdeksällä kymmenestä on päihde- ja rikostausta, joten hän on kehittänyt ammattitaitoaan peitekuvien teossa. Vanhasta kuvasta voidaan esimerkiksi tehdä tausta uudelle tatuoinnille, tai kuvaa voidaan täydentää ja terävöittää. (Entä vatsassa oleva lisko, josta on tullut kilpikonna – voiko sitä laihduttaa? toim.huom.)
Peitekuvia tehdään, koska tatuoinnit ovat rumia ja ne muistuttavat ikävistä ajoista. Ihmiset haluavat antaa anteeksi itselleen ja päästä elämässä eteenpäin.
Muutama sellainen kuva on tullut vastaan, että kokeneenkin tatuoijan on ollut vaikeaa niitä peittää. Ne on useimmiten tehty ”vankilan pimeimmissä nurkissa”, mutta onneksi nämäkin tekeleet ovat usein jo varsin haalistuneita.
Sami itse ei halua peittää epämääräisissä olosuhteissa tehtyjä tatuointejaan, joista yksi on osallistunut rumimpien tatuointien kilpailuunkin. Ne mustuttavat häntä synkästä ajasta ja myös siitä, kuinka helposti sinne palaa, jos ei pidä itsestään huolta. Niillä on arvoa.
Kun pitää itsestään huolta ja pysyy erossa päihteistä ja rikoksista, niin jälkikin on kaunista joka elämänalueella.
Sami nostaa salkkunsa ja lähtee päivittäiseen NA-kokoukseen. Olisi siinä ihmisillä ihmettelemistä, jos salkku aukeaisi ja historiallinen kokoelma nippeleineen kolahtaisi asfaltille.
Kuva: Unsplash