Isä joka on vankilassa
Kurvin kahvilaan astuu vankeustuomiotaan suorittava Jussi. Hän on muhkea kuin Italian Pavarotti, mutta suusta ei tule aarioita vaan sanat tippuvat harvakseltaan ja nuotti on laskeva.
Ulkona taivas on harmaa ja kahvilassa soi radio kovaa. Yritämme etsiä rauhaisaa nurkkaa, mutta se on vaikeaa. Laskemme siis suosiolla kuppimme tahraiselle pöydälle ja alamme puhua siitä mistä Suomen vankeinhoidossa vaietaan: isyydestä.
Jussi on suostunut kertomaan itsestään isänä, joka on vankilassa. Aihe on niin vaikea ja arka, että tarinassa on hyvä edetä palanen kerrallaan.
Alussa se on maailman vanhin tarina. Tyttö ja poika tapaavat, tyttö tulee raskaaksi, lapsi syntyy, tiet eroavat, tyttö jää yksin lapsen kanssa.
Ennen tarina päättyikin tähän, ja tuloksena oli paljon itkua lastenkamarissa, mutta ei enää. Nyt miehet pitävät kiinni oikeuksistaan – ja lastensa oikeuksista – eivätkä suostu viikonloppuisiksi, joiden tärkein tehtävä on siirtää rahaa jälkikasvunsa lihapulliin ja kurahousuihin.
Nykyajan nuoret miehet ovat tottuneet vaihtamaan vaippoja, lämmittämään ruokapurkkeja mikrossa ja lohduttamaan korvatulehduksesta kärsivää vauvaa. He keskustelevat synnytyskokemuksistaan saunassa jalkapallo-ottelun jälkeen.
Jos ero tulee, yhä useammalla lapsella on vanhempiensa alkunahistelujen jälkeen kaksi kotia, joiden välillä he kulkevat. Näin Jussikin halusi menetellä.
Nyt Jussi istuu Kurvin kahvilassa ja kertoo pojastaan, joka ei enää puhu. Muille kylläkin, mutta ei Jussille.
Elämää etävanhempana
Kun Jussille ja hänen kumppanilleen tuli ero 2000-luvun alkupuolella, Juuso tapasi isäänsä säännöllisesti ja usein. Yhteishuoltajuus oli itsestäänselvyys.
Pian Jussi rakastui uudelleen ja alkoi seurustella. Uusi kumppani solahti kuvioon helposti ja Jussi toteaa, ettei hän olisi muuten suhdetta jatkanutkaan.
Entä oliko tapaamisissa ongelmia? Hyvin me pärjättiin, Jussi muistelee. Juuso oli niin pienikin, ettei hän ehkä kunnolla tajunnutkaan vanhempiensa eronneen.
Kun normaalia erovanhemmuutta oli kestänyt jonkin aikaan, Jussi joutui tutkintavankeuteen. Hän oli rahoittanut elämäänsä rikoksilla. Tapaamiset Juuson kanssa katkesivat. Toisaalta mieli oli sen verran myllerryksessä tulevan oikeudenkäynnin vuoksi, ettei Jussi muista kaivanneensa Juusoa kovinkaan paljon.
Kun tuomio viimein tuli, ex-kumppani ei enää halunnut Juuson tapaavan isäänsä. Meni vuosi ennen kuin tapaaminen kivitalossa järjestyi. Jussi muistaa, että se meni hyvin, sillä pieni Juuso muisti vielä isänsä. Vankilan sosiaalityöntekijä oli mukana tapaamisessa.
Jussi siirrettiin toiseen vankilaan ja tapaamisia ei enää järjestynyt. Jussi yritti ottaa yhteyttä kunnan sosiaaliviranomaisiin, mutta kohtelu oli ikävää. Sanottiin, ettei hänellä ole oikeuksia. Juuson oikeuksista kukaan ei maininnut mitään.
Jussi muistelee näitä aikoja turhautuneena. Kului pari vuotta ilman että isä ja poika saivat tavata kertaakaan. Vasta kolmannessa vankilassa tapaamisia järjestyi muutaman kerran. Joku oli aina sairas tai tuli muita esteitä, kun tapaamista yritettiin järjestää.
Juuson äiti ehdotti yksinhuoltajuutta vedoten siihen, että isää on vaikea tavoittaa erilaisia papereita varten. Tähän Jussi ei kuitenkaan suostunut, sillä vangin tavoittaa paremmin kuin vaikkapa kiireisen konsultin. Hänhän on varmassa tallessa sängyn ja telkkarin välissä, kun konsultista näkyvät usein vain sukat pyykkikorissa.
Mitä oikeuksia Juusolla ja Jussilla sitten oli? Jos äiti vastustaa tapaamista, sosiaalityöntekijät voivat yrittää neuvotella asioista äidin kanssa. Jos tämä ei tuota tulosta eikä tapaamisia saada järjestettyä, isä voi hakea tapaamisoikeuden täytäntöönpanoa oikeusteitse. Asiaa voidaan vahvistaa uhkasakolla.
Äärimmäisen harvoin oikeus määrää lapsen noudettavaksi tapaamiseen, sillä lapset alkavat usein itkeä eivätkä halua lähteä. Sitä paitsi kun päätös oikeudesta tulee, ollaan jo usein vaiheessa, jossa varsinkin pieni lapsi on vieraantunut isästään.
Käytännössä Jussi, kuten muutkin vanki-isät, voi vain nostaa kädet pystyyn. Mikään ei voi pakottaa äitiä tuomaan lasta vankilaan, jos vanhempien välit syystä tai toisesta huononevat. Ihmissuhteita ei voida ylläpitää oikeuden päätöksillä.
Ehkä asiaa auttaisi, jos sosiaaliviranomaiset sovittelisivat asiaa ponnekkaammin? Puhuisivat järkeä vanhemmille. Kertoisivat, miten tärkeää lapsen on saada pitää yllä suhdettaan molempiin vanhempiin, jos se on lapsen edun mukaista.
Myös vaihtoehtoisia toimintatapoja pitäisi pohtia, jos äidin on vaikeaa lähteä viemään lasta kymmenien tai satojen kilometrien päähän vankilaan. Kotonahan voi olla muitakin huollettavia.
Loma mahdollisti vanhemmuuden
Nykyajan miehet eivät häpeä puhua lapsestaan eivätkä vastuustaan. Heidän silmänsä eivät loista palleroisista puhuessa niin kuin äitien, mutta se ei olekaan miehille ominaista. Miehen rakkaus on erilaista. Mutta se ei ole vähäpätöisempää kuin äidin.
Jussi joutui tyytymään kohtaloonsa vuosien ajan, mutta se ei häntä lannistanut. Hän on alkanut rakentaa taas suhdetta Juusoon.
Lomat vankilasta ovat alkaneet pyöriä tuomion lähestyessä loppuaan. Kolmen viikon välein Jussi saa vuorokauden lomaa. Hän on alkanut tavata Juusoa, mutta poika ei hämmennyksessään suostu vielä puhumaan isälleen. Onneksi on tyttöystävä vierellä tukemassa.
Ja mielellään Juuso on isäänsä tavannut, ”vaikkei pojalta niin hirveesti voi vaatiakaan”.
Suhteet ex-kumppaniin ovat nekin parantuneet, mikä helpottaa yhteydenpitoa. Katkeruutta ja kostonhimoa ei ole.
Jussi kertoo Juuson äidin tehneen hyvää työtä kasvatuksessa. Onkohan hänelle mitään osaa jäänytkään? Yhden lapsen isä ei vielä tiedä, että pallo jalassa on elinikäinen. Yhdeksän vuoden kriisi, esipuberteetti, puberteetti, jälkipuberteetti, päihdekokeilut, ensimmäinen suuri rakkaus, suuri pettyminen ensirakkauteen…
Asiaa pohdittuaan Jussi myöntää saaneensa elinkautisen. Mukavan sellaisen. Hän haluaa ehdottomasti olla erilainen kasvattaja kuin omat vanhempansa, jotka käyttivät lastensa kurituksessa rajua fyysistä väkivaltaa.
Jussissa on tahtotilaa ja nöyryyttä, joka saa uskomaan, että tulevaisuudessa Juuso turvautuu isäänsä vielä monet kerrat. Hän tietää, että isyys on ansaittava eivätkä lapset toimi kaukosäätimellä. ”Vähän kerrallaan edetään ja pikkuhiljaa se siitä suttaantuu”, hän uskoo.
Ennen ei ollut tulevaisuutta. Nyt on.
Kuva: Unsplash