Kasvun ihme
Voiko tämä olla totta! Keravan vankilan puutarha hohkaa kirkkaassa ja lämpimässä auringonpaisteessa. Pihalla vanhan omenapuun alla nukkuu vauva.
Siellä täällä sorakäytävillä kävelee reippaita vankeja kirkkaissa haalareissa käsivarsien upeat tatuoinnit rusketukseen häipyneinä. Pellolla lampaat ovat ensimmäistä päivää ulkona.
Tästähän puuttuvat enää Peppi, Annika ja Tommi, jotka kirmaisisivat kulman takaa.
Sitten katse osuu omituiseen hahmoon, joka on ripustettu puun oksaan. Herra Tossavainen? Ei vaan linnun pää. Tarkemmin katsottuna lintu onkin polkupyörän satula ja osa tangosta, jotka on maalattu ja taivutettu torsoksi. Pian silmä alkaa erottaa siellä täällä omituisia maskotteja, jotka on kyhätty roskalavoilta ja takapihoilta löytyneistä romusta.
Jäikö sinulta 70-luvulta ilmankostuttajan kupu varastoon? Voit maalata sen punaiseksi ja asettaa ruohikolle puutarhatonttujen sekaan. Aivan kuin pieni ufo olisi laskeutunut pihaan. Tällaista ite-taidetta tuottaa taidelaitos Haihatus. Kymmenvuotista taivaltaan se juhlistaa näyttelyllä vankilan puutarhassa.
Luonto eheyttää
Pian rattaista alkaa kuulua heräämisen ääniä. Vauva sentään on aitoa luomua eikä esimerkiksi pallero vanhoja nylon-sukkahousuja. Äiti on taiteilija, joka tekee läpinäkyvää leikkimökkiä ruohikolle.
Kesäistä idylliä on jo parinkymmenen vuoden ajan johtanut Hannu Roos. Tämä on kasvihuoneiden, lampaiden, kanien ja joidenkin kissojenkin valtakunta, jossa avovangit ja päihdeohjelma Kiskon jäsenet työskentelevät saaden työstä pientä palkkaa.
Kiskolaiset erottaa avovangeista se, että heidän vaaleansinisissä paidoissaan lukee VHL. Roos puolestaan liikkuu harmaassa paidassa, joka muistuttaa aivan lasten tonttupuvun yläosaa. Lippalakin alta roikkuu pitkä poninhäntä. Puhelin pirisee kuitenkin siihen tahtiin, että ymmärtää Hannun olevan tärkeä mies.
Elämme puutarhan kiireisintä aikaa. Nytkin taimistolla kassakone kilisee, kun lähiseudun asukkaat kantavat kasvihuoneista markettoja, petunioita, lobelioita ja pelargonioita.
Kasvihuoneet ovat lämpimänkosteita kuin turkkilaiset saunat. Yksi vangeista istuttaa siemeniä pieniin purkkeihin, 5-6 krassinsiementä jokaiseen. Hän kertoo ihmettelevänsä, että jo päivän parin päästä mullasta pukkaa vihreää. Isoilla kourilla siementen asettelu purkkiin vaatii keskittymistä, mutta kasvun ihme palkitsee.
– Nyt meillä on jo tutkimustietoa, että puutarhanhoito eheyttää ihmistä. Aiemmin tästä oli vain mutu-tietoa, Hannu kertoo.
– Norjassa on vankila, jonka vangit myyvät kasvattamiaan kukkia torilla. Kasvattamien kasvattaa. Kun ihminen kylvää, koulii ja kastelee, hän näkee kasvin koko elämänkaaren. Hän näkee, miten paljon vaivaa ja huolenpitoa kasvi tarvitsee kasvaakseen vahvaksi.
Hannu kertoo visiostaan, jossa vangit kasvattaisivat itse kaiken tarvitsemansa ruuan vankilan pelloilla. Nyt puutarhassa kasvavat syötäviksi tomaatit, kurkut ja kesäkurpitsat.
Tärkeintä on olla ihminen
Hannu kertoo käyneensä kouluja, joiden nimet kuulostavat eksoottisilta: kansalaiskoulua, maatalouskerho-opistoa ja maamieskoulua. Valmistuttuaan puutarhaopistosta hän työskenteli jonkin aikaa taimistoilla mutta tunsi haluavansa ”jotain muuta”.
Kun sitten Puutarhauutisissa oli ilmoitus työpaikasta Keravan vankilassa, hän haki ja sai paikan. Hannu kertoi joskus myös asuneensa puutarhan 1936 valmistuneessa päärakennuksessa.
– Aamulla oli helppo ajoittaa töihin lähtö, kun näki ikkunasta vankien tarpovan mäkeä alas puutarhalle, hän nauraa.
Työssä häntä viehättää kolmen asian yhdistäminen. Hän saa hoitaa puutarhaa, voi käyttää luontaista sosiaalisuuttaan työssä ja pääsee auttamaan muita ihmisiä. Siksi hän on myös jäänyt työpaikkaansa.
Auttaminen ei Hannun mukaan ole pinnallista selkään taputtelua. Jos haluaa tukea ihmistä, on nähtävä pintaa syvemmälle. On opeteltava erittelemään asioita ihmisen ongelmien takana.
Hänen mukaansa vangit tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Rakkaus ei ole kahden ihmisen välistä, vaan se on ennemminkin globaali asenne ja tunne, joka yhdistää meidät ihmiset toisiimme.
– Tärkein tehtävä virkamiehelle on olla ihminen, Hannu selventää. Lähtökohtana on se, että vanki on ihminen, ei numero.
Tonttupukukin saa selityksensä. Hannun mukaan hän ei tarvitse työssään ulkoisia vallan merkkejä.
Hän kummastelee, että alalla voidaan olla töissä ulkomaalaisvastaisella asenteella. Havainto saa pohtimaan, olisiko erilaisuuden hyväksyminen asia, josta pitäisi kenties enemmänkin puhua rikosseuraamusalalla.
Epäonnistumista ei haeta
Kun kuuntelee Hannua, mieleen tulee, että kuntouttavaa työskentelyä tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän ja etenkin nuorille vangeille.
Tunne vahvistuu, kun Hannu kertoo lisää työstään. Hän kertoo esimerkkinä tapauksen, että vanki saa työtehtävän, jonka hän hoitaa vain puolittain oikein. Työnjohtaja voisi huomauttaa, mikä asiassa meni pieleen ja toivoa, että vanki tästä viisastuneena tekee työn seuraavan kerran oikein.
Tapa, jossa nostetaan esiin ainoastaan tehtävässä epäonnistuminen, ei kuitenkaan tue vangin kuntoutumista. Etenkään, jos itsetunto ei ole päässyt kehittymään myönteisesti.
Miten vangin saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että työ tuli tehtyä? Voi esimerkiksi kehua suoritusta ja todeta seuraavalla kerralla neutraalisti että ”tämän kohdan voisit vielä toteuttaa niin että…” Neuvominen voi lisätä halua oppimiseen, virheiden osoittaminen ei sitä tee.
Omien negatiivisten tunteiden ymmärtäminen on Hannun mielestä toinen tärkeä asia. Pettymyksen hetkellä vangin kanssa työskentelevän on tärkeää tunnistaa oma suuttumus, mutta sille ei saa antaa valtaa. Suuttumusta ei myöskään saisi kohdistaa pettymyksen aiheuttajaan, vaan tekoon. Voi esimerkiksi todeta: ”Sulla on nyt tää tekemättä, mitäs nyt tehdään?”.
Ammattilainen oppii erittelemään, mikä on oikea tapa toimia, eikä hän ole tunteidensa heiteltävänä. Hän näkee jokaisen yksilönä eikä niputa ihmisiä samaan möykkyyn.
Hannu kertoo lähtevänsä ihmiskontaktiin ”mieluummin pienimmän yhdistävän kuin suurimman erottavan tekijän kautta”.
Vuosien varrella useat Keravalta vapautuneet ovat soitelleet ja tulleet näyttämään perhettään. Se on ollut tärkeää työssä, joka pohjautuu uskoon ihmisen kyvystä muutokseen.
Luottamustehtävä kasvattaa vastuuta
Hannu korostaa, että työtä on hyvä lähestyä oman moraalin ja arvomaailman kautta. Ihmisen on hyvä ajatella, sitten puhua asioista toisten kanssa ja lopuksi toimia. Tästä syntyvät yhteiset pelisäännöt ihmisten välille.
– Puhumme näistä asioista aivan liian vähän keskenämme, Hannu pohtii.
Puutarhan tuolien ympärille kokoontuu joukko nuoria miehiä. He kaikki ovat Kisko-ohjelman osanottajia. Koska Hannu viipottaa jo kauempana, voi kysyä, mitä mielestä Hannusta ollaan?
– Hyvä tyyppi, kaikki vastaavat. – Ei ole pomo vaan tekee jotain myös itse.
Kiskolaiset ovat tyytyväisiä, sillä lampaiden aita on kunnostettu ja lampaat päässeet ensimmäistä päivää niitylle lampolasta. Kaikki kehuvat ulkona olemista ja puuhaa. Sisällä toimettomana makoilu ei ole kuulemma todellakaan sitä, mitä nuori mies haluaa.
Pian selviää, että ryhmällä on erilaisia vastuualueita. Hämähäkkitatuoidusta ei heti uskoisi, että hän on kanivastaava.
– Aamulla ensimmäiseksi menen juottamaan ja syöttämään kanit. Samalla tarkistan, että kaneilla on kaikki hyvin, hän sanoo vakavalla äänellä.
Toinen kertoo olevansa tomaattivastaava. Tomaateilla on paha tapa kasvattaa kilpalatva ja karkulaiset on päivittäin leikattava pois. Näin taimen kasvu jatkuu vahvana.
Kesäsesonkina kiskolaiset tekevät työtä myös viikonloppuisin. Kukkien kastelua, siirtelyä ja kitkemistä riittää.
Pian nuorukaiset tarpovat mäkeä ylös syömään. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, viisasta puutarhuria siteeraten.
Kuva: Unsplash