Naisten ja tyttöjen rikollisuus

Joka viides poliisin rikoksesta epäilemä henkilö on nainen. Naisten osuus on prosentuaalisesti suurin omaisuusrikoksissa, kuten myymälävarkauksissa, näpistyksissä tai kavalluksissa. Niissä se vaihtelee 30-40 prosentin välillä. Ryöstöistä, pahoinpitelyistä, rattijuopumuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta epäillyistä joka kymmenes on nainen. Samoin kuolemaan johtaneesta väkivallasta kymmenesosa epäillyistä tekijöistä on ollut viime vuosina naisia. Seksuaalirikoksista epäiltyjen naisten osuus on ollut vain pari prosenttia.

Rikollisuus on varsin miehinen elämänalue. Rikollista naista saatetaan pitää outona, sillä hän rikkoo paitsi rikoslakia myös perinteisesti sukupuoleensa liitettyjä odotuksia vastaan. Tällaisia ovat esimerkiksi näkemykset naisista hoivaajina ja huolenpitäjinä. Naisten osuus rikoksista epäillyistä on kasvanut viime vuosina, mikä on herättänyt huolta ja pelkoa julkisissa keskusteluissa. Myös naisten tekemistä vakavista teoista uutisoidaan usein näyttävästi.

Naisten rikollisuudesta keskusteltaessa on hyvä muistaa, että rikollisuus on luonteeltaan piiloutuva ilmiö, josta on vaikea saada luotettavaa tietoa. Vain pieni osa rikollisuudesta tulee poliisin tietoon. Myös rikosten ilmoittamisalttiudessa tapahtuvat muutokset ja kontrollikoneiston toiminta vaikuttavat siihen, millaiset tapaukset päätyvät virallisiin rikostilastoihin.

Rikollisuuden tieteellisessä tutkimuksessa sen kehitystä on seurattu myös muiden tietolähteiden avulla. Näin on pyritty tavoittamaan piiloon jäävää rikollisuutta. Suomessa on tehty säännöllisin väliajoin tilastollisesti edustavia, anonyymeja kyselytutkimuksia, joissa on kysytty ihmisten kokemuksia toisaalta rikosten uhriksi joutumisesta (uhritutkimukset) ja toisaalta niiden tekemisestä (itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimukset). Uhritutkimuksia on tehty pääasiassa aikuisille ja itse ilmoitetun rikollisuuden kyselyitä erilaisissa oppilaitoksissa opiskeleville nuorille.

Piilorikollisuututkimukset ja viranomaistilastot antavat rikollisuudesta toisistaan poikkeavan kuvan. Tätä valaisee seuraava esimerkki nuorista naisista ja pahoinpitelyrikollisuudesta. Poliisin pahoinpitelyistä epäilemien alle 21-vuotiaiden nuorten naisten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa: vuonna 1997 heitä oli 674 ja vuonna 2007 jo 1209. Samalla ajanjaksolla nuorten naisten suhteellinen osuus kaikista epäillyistä nousi 12:sta 17 prosenttiin. Sen sijaan 9.-luokkalaisille tehtyjen itse ilmoitetun rikollisuuden kyselyjen mukaan tyttöjen väkivaltainen käyttäytyminen ei ole lisääntynyt vastaavalla tavalla. Vuonna 2004 kahdeksan prosenttia pojista ja viisi prosenttia tytöistä ilmoitti pahoinpidelleensä jonkun viimeksi kuluneen vuoden aikana. Lisäksi niiden tyttöjen ja poikien osuus, jotka kertovat, etteivät he ole tehneet lainkaan rikoksia, on jatkuvasti lisääntynyt.

Miten selittää näiden tietolähteiden eroja? Miksi poliisin tietojen mukaan nuorten naisten pahoinpitelyrikollisuus on kasvussa, kun taas nuorisokyselyjen mukaan väkivaltarikollisuudessa ei ole tapahtunut suuria tasoheilahduksia?

Ensinnäkin on merkkejä siitä, että varsinkin nuoriin kohdistuva kontrolli on kiristymässä. Julkisia tiloja valvotaan aikaisempaa enemmän ja poliisin toiminta on tehostunut. Poliisiin otetaan aiempaa enemmän yhteyttä, kun nähdään jotakin rikokseen viittaavaa. Edellä mainituissa koululaiskyselyissäkin nuoret kertovat aikaisempaa useammin, että poliisi on saanut tietää heidän tekemistään rikoksista.

Toiseksi eroa saattaa selittää uhritutkimusten havainto siitä, että omista uhrikokemuksista ilmoitetaan viranomaisille aikaisempaa useammin. Tässä suhteessa julkiset keskustelut esimerkiksi nuorten naisten väkivaltaistumisesta voivat herkistää ihmisiä ilmoittamaan tapauksista viranomaisille ja viranomaisia kirjaamaan ne.

Kolmanneksi ristiriitaiset tiedot voivat kertoa nuorten – niin naisten kuin miesten -jakautumisesta: suuri osa on entistä lainkuuliaisempia, mutta pieni osa tekee paljon rikoksia, jotka tulevat myös poliisin tietoon. Heidän joukossaan voi olla aikaisempaa enemmän nuoria naisia. Tästä joukosta tiedetään vähän, mutta todennäköisesti heidän taustaltaan löytyy huono-osaisuutta ja muita sosiaalisia ongelmia. He ovat eläneet lapsuutensa 1990-luvun alun laman jälkeisessä Suomessa, jossa työttömyys ja muut sosiaaliset ongelmat lisääntyivät samaan aikaan kun esimerkiksi lapsiperheiden tukipalveluja karsittiin.

Naisten rikollisuuden lisääntymisestä puhuttaessa kuulee usein viitattavan tasa-arvoon. Huolestuneet kommentoijat ovat arvioineet, että naiselle perinteisesti kuulunut hoivaajan rooli ja sitä kautta koko yhteiskuntajärjestyksen perusta olisivat murenemassa. Kysytään, kuka pitää huolta lapsista, kun yhä useammat naiset juovat itsensä humalaan ja tappelevat.

Tasa-arvohypoteesin ajatus tasa-arvokehityksestä kausaalisena naisten rikollisuuden taustatekijänä kaipaa täsmennystä. Kriminologisessa tutkimuksessa on havaittu, että rikosten tekeminen on lisääntynyt erityisesti sellaisilla naisilla, jotka ovat syrjäytymässä tai jo syrjäytyneet työelämästä ja yhteiskunnasta laajemminkin. Nämä naiset eivät ole hyötyneet tasa-arvokehityksestä. Esimerkiksi henkirikoksia tehneet naiset kärsivät usein mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä muusta huono-osaisuudesta. Varsin usein uhrina on ollut oma puoliso, jonka väkivallan kohteena nainen on ollut pitkään. Tasa-arvoistumisesta on näiden naisten kohdalla vaikea puhua muutoin kuin siinä mielessä, että jotkut heistä ovat saattaneet omaksua miehisiä toimintamalleja ratkoessaan elämänsä vaikeita solmukohtia.

Päivi Honkatukia
Erikoistutkija

Kirjallisuutta

Honkatukia, Päivi (2008) Naiset rikosten tekijöinä ja uhreina. Raportissa Rikollisuustilanne 2007. Rikollisuus- ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 238. Helsinki.

Lattu, Emmi (2008) Naisten tekemä väkivalta. Kirjassa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, s. 168-192.

Putkonen, Hanna (2003) Homicidal Women in Finland 1982-1992. Publications of the National Public Health Institute KTL A5/2003. Helsinki.