Lupaa, että pidät minusta huolen
Soitin tyttärelleni viikonloppuna. Hän sanoi minulle: ”Lupaa että pidät minusta huolta”. Hän sanoi sen aivan yllättäen.
Lupasin hänelle, että pidän aina hänestä huolta. Lisäksi kysyin häneltä, onko hän surullinen tai onko sattunut jotain. Ajattelin, että hänen pyyntönsä olisi oire jostain muusta. Tyttäreni vastasi, ettei hän ole surullinen eikä mitään ole sattunut.
Olisin halunnut perehtyä syvemmin siihen, miksi tyttäreni sanoi noin. Ehkä ylianalysoin tilanteen, mutta koska en ole koskaan pettänyt lupausta tyttärelleni, minussa luonnollisesti heräsi huoli hänen hyvinvoinnistaan.
Tapaan tytärtäni parhaimmillaan noin kolme tuntia kuukaudessa. Niissä tapaamisissa ei yleensä tule vastaan tilanteita, jolloin voisin keskustella syvemmin asioista hänen kanssaan.
Joten olisin halunnut tarttua asiaan, kun hän kerran nosti sen esille, puhelimessa. Valitettavasti puhelinaika on niin lyhyt täällä vankilassa, joten emme ehtineet keskustella asiasta sen enempää.
Tyttäreni ei varmaan ymmärrä, miksi hän ei voi viettää enemmän aikaa minun luonani. Minulla ei ole antaa rationaalista vastausta hänelle, muutoin kuin hänen ikätasoonsa nähden, miksi näin on.
Tästä johtuen hän varmaan helposti alkaa syyllistää itseään asiasta. Pahimmassa tapauksessa hän kuvittelee, ettei kelpaa isälleen, etten rakasta häntä tai etten pysty pitämään hänestä huolta.
Tapahtuma herätti minussa ärsytystä, riittämättömyyttä ja ikävää. Ärsytystä, koska perhetyö on niin huonolla tasolla vankiloissa. Riittämättömyyttä, koska en voi olla läsnä tyttäreni elämässä. Ikävää siksi, että hän joutuu edes miettimään tuollaisia asioita.
Jäin miettimään, olivatko tyttäreni sanat mahdollisesti oire niistä haittavaikutuksista, joista olen lukenut. Yleisimmät haittavaikutukset, joita vanhemman vankeus voi aiheuttaa lapsille ovat: Itsensä syyllistäminen, leimautuminen, vanhemmista vieraantuminen ja lasten kiusaaminen.
Luin Ruotsin vankeinhoitolaitoksen tutkimuskomitean julkaiseman arviointiraportin. Siinä tuotiin esille kolme lasta kuormittavaa vaihetta vanhemman vankeuden yhteydessä.
Yksi näistä vaiheista on vanhemman poissaolo vankeusrangaistuksen aikana. Tutkijat raportissa tuovat esille, että poissaolo voi aiheuttaa lapsen tunteellisen vetäytymisen perheeltä ja kavereilta. Lapsi tuntee tässä vaiheessa kaipuuta ja ikävää. Vanhemman poissaolo luo huolta lapselle. Tutkijat tuovat esille, että mikäli yhteydenpito vankeudessa olevaan vanhempaan on vähäistä tai olematonta, lapsen pelko yhdistettynä siihen voi vaikuttaa lapseen heikentämällä minäkuvaa.
Miten olisi sitten mahdollista ennaltaehkäistä näitä lapsiin kohdistuvia haittavaikutuksia?
Olla joutumatta vankilaan, varmaan moni sanoisi. Tämä on aivan totta. Mikäli en olisi vankilassa, minun ei tarvitsisi olla huolissani, että lapseni kärsisi edellä mainituista asioista.
Luonnollisesti me vanhemmat, jotka olemme tehneet rikoksia, olemme ensisijaisesti vastuussa näistä asioista. Mutta tämänkertainen kirjoitukseni keskittyy siihen, miten ennaltaehkäistä lapsiin kohdistuvia haittavaikutuksia vanhemman vankeuden aikana.
Vankilan ensisijainen tehtävä on eristää rikoksentekijät yhteiskunnasta. Yhtä tärkeä osa vankeusrangaistusta on kuntoutus. Mikäli vanhempi vankilassa on sitoutunut ottamaan vastuuta ja sitoutunut perhetyöhön, silloin vankilan tulisi täyttää oma vastuunsa, vankeuslain velvoittama, perhetyön suhteen.
Tiedostan, että vankilan puitteet ja turvallisuusseikat rajoittavat omalta osaltaan vankilassa järjestettävää perhetyötä. Mutta perhetyötä tulisi silti lisätä huomattavasti vankiloissa.
Unicefin lapsen oikeuksien yleissopimuksen 9 artiklan mukaan lapsella on oikeus ylläpitää suhdetta kumpaankin vanhempaansa, paitsi silloin kun se on hänen etunsa vastaista.
Olemassa olevilla resursseilla olisi mahdollista ottaa tapaamistilat (lapsi- ja perhetapaamiset) täysimääräisesti käyttöön. Esimerkkinä mainittakoon, että perhetapaamisia voisi järjestää myös arkisin.
Puhelinaikoja voisi lisätä, jotta perheelliset pääsisivät soittamaan lapsilleen, lapsille sopiviin aikoihin. Esimerkiksi päiväkodin ja koulun jälkeen.
Lisäksi voisi päästää pitkään poissaolleita perheellisiä vankeja perheleireille, jotta he voisivat kokea arkitilanteita lastensa kanssa. Toisissa vankiloissa nämä asiat toimivat, mutta ei suljetummissa, joissa näitä tarvittaisiin eniten.
Nämä ovat vain murto-osa järjestelyistä, joihin voisi panostaa parantamaan lasten mahdollisuuksia tavata vanhempiaan enemmän. Mikäli Rikosseuraamuslaitos ja vankilat todellakin tahtoisivat muutosta, olisi jo tullut muutoksia.
Nykyään keskustellaan paljon Rikosseuraamuslaitoksen uusista perhetyön linjauksista. Toivon mukaan ne tuovat mukanaan uudistuksia.
Olen skeptinen, sillä perhetyöryhmä nosti nämä asiat esille jo vuonna 2003 julkaisussa ”Perhe muurin toisella puolen”, ja edelleen mennään minimivaatimuksilla.
Mutta optimisti kun olen, jään odottamaan parempia aikoja.
Kauniita syyspäiviä toivottaen
Janne