Luokkakuva
Muistelin niitä luokkakuvia, joita otettiin vuosittain koulussa. Niitä, joissa oli hymyileviä lapsia, joissa joiltain puuttui hampaita. Viattomia, siinä hetkessä eläviä lapsia.
Aloin pohtia, etteikö olisi helppoa, jos pystyisi kuvien perusteella näkemään, keillä heistä tulee menemään hyvin tulevaisuudessa ja keillä huonosti.
Keillä tulee olemaan vakituinen työpaikka, vakaa perhe-elämä ja muut asiat ympärillä kunnossa. Sekä keitten tiet vievät työttömyyteen, masennukseen, dokaamiseen, kaman käyttöön ja jopa linnaan.
Valokuvan perusteella ei tietenkään tällaista pysty näkemään. Mutta tosiasia on, että joillain siinä luokkakuvassa tulee menemään elämässään huonosti.
Kysymys lienee: Mitä asialle voitaisiin tehdä, ettei joillekin heistä kävisi huonosti? Siihen kysymykseen ei tietenkään ole yhtä selkeää vastausta.
Ihmisen elämä koostuu monista tapahtumista matkan varrella. Niin hyvistä kuin huonoista. Vastaan tulee vaaramomentteja ja riskitekijöitä, joita ei voida poistaa. Eikä kaikkia niitä tulisikaan poistaa.
Monesti puhutaan, että nuori tulee saada pois omasta kaveriporukastaan tai ympäristöstään. Siis nuoren tulisi muuttaa toiselle paikkakunnalle.
Henkilökohtaisesti en usko siihen ratkaisuun. Olen kyllä sitä mieltä, että kaveriporukka ja asuinympäristö muokkaa vahvasti nuorta. Ja vaikka joukossa tyhmyys tiivistyy, niin sekä kaveriporukassa että asuinympäristössä voi olla suuria voimavaroja.
Mietin omaa kaveriporukkaa nuoruudesta ja keihin heistä olen tänä päivänä yhteydessä.
Toiset ovat heitä, joiden kanssa olen aikoinaan tehnyt rikoksia ja toiset ovat heitä, joiden kanssa en ole tehnyt rikoksia.
Kaveriporukkaani mahtuu henkilöitä melkein jokaisesta yhteiskuntaluokasta ja ammatista. Yhteinen tekijä ystävyytemme lisäksi on, että tuemme toinen toisiamme. Kukaan ei tuomitse toisiaan rikosten tai muun elämäntavan vuoksi.
En ole sitä mieltä, että nuoria tulisi ottaa pois asuinympäristöstään tai kaveriporukastaan käytöshäiriöiden tai muiden ongelmien vuoksi.
Haluan painottaa. etten nyt tarkoita sellaista ympäristöä, joka on selvästi vahingollinen nuorelle. Silloin asioihin tulee tietysti puuttua tarvittavalla tavalla. Mutta mielestäni heitä, nk. ongelmalapsia ja -nuoria, ei tulisi huostaanottaa liian heppoisin perustein.
Mieleeni juolahtaa sanonta: ”Vaikka kuinka monta maata vaihdat jalkojesi alla niin taivas pysyy samana.”
Tiedän, että jokaisella ihmisellä on joku asia, jossa hän on lahjakas.
Kuinkahan monen nuoren elämä menee raiteiltaan, kun ympärillä oleva yhteiskunta ei kykene tarjoamaan mahdollisuuksia heidän lahjojensa tunnistamiseen ja kehittämiseen?
Kuinkahan usein käy niin, että tietyt nuoret tuomitaan toivottomiksi?
Näin annetaan ikään kuin vahvistus ajatukselle, ettei heistä ole mihinkään ja he alkavat elää sen mukaan.
Kun nuori oikeuttaa itselleen vihan yhteiskuntaa vastaan, hän sulkeutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Silloin viimeistään kaveriporukka on se, josta tukea haetaan. Se tuki on se, joka tuntuu silloin parhaalta. Monissa tapauksissa niissä kaveriporukoissa ne elinikäiset ystävyyssuhteet luodaan.
Älkäämme tuijottako itseämme sokeaksi lastemme ja nuortemme kaveriporukoiden negatiivisista puolista. Yrittäkäämme löytää sieltä jokaisen yksilön lahja ja opastakaamme heitä sitä kautta elämässään eteenpäin.
Ehkä näin saisimme nostettua hiukan jonkun lasten tai nuoren itsetuntoa. Ehkä se olisi se pieni tönäys oikeaan suuntaan, jota juuri se lapsi tai nuori sillä hetkellä tarvitsee.
Ehkä pohtimisen arvoista?
Janne