Radikalisoitumisen vaiheet

Noin 20 vuotta sitten makasin parkkipaikalla auton alla, käsikranaatti käsissäni. Tarkoituksena oli heittää se erästä henkilöä kohti, hänen ilmestyessään parkkipaikalle.

Nyt istun sellissäni ja katson uutisia, kuinka 8-vuotias poika on kuollut Ruotsissa, kun joku on heittänyt käsikranaatin asuntoon, jossa poika oli.

Tragedia. Levätköön poika rauhassa ja Luoja varjelkoon, ettei sama tapahtuisi uudelleen.

Tiedän, miltä tuntuu olla sotatilanteessa kadulla. Tiedän, miltä tuntuu pukea luotiliivit, ladata konekivääri, käsitellä käsikranaattia ja postailla vastustaja puolta, viikosta toiseen.

Tiedän myös, että kun on siinä vaiheessa, syvällä pelissä, ei ole mitään, mikä saisi mielen muuttumaan. Tiedän ja tunnistan myös tiettyjä osatekijöitä, jotka ovat vieneet henkilön tähän tilanteeseen.

Yhtä tiettyä kaavaahan ei ole, vaan katu nielaisee pienin askelin. Se voi olla pettymyksen tunne yhteiskuntaa kohti, mikä alkaa jo lapsena. Kun ei tunne saavansa tukea yhteiskunnalta.

Se voi olla niinkin pientä, että näet lapsena, kuinka yh-äidiltäsi evätään osa toimeentulosta, jolloin hän joutuu jättämään puolet laskuista maksamatta, ruokkiakseen lapsiansa.

Tai niinkin pieni asia, että vanhempasi ei pääse vankilasta poistumisluvalle, osallistumaan syntymäpäivillesi.
Tai niinkin pieni asia, että tulet äitisi kanssa minuutin myöhässä vankilan tapaamiseen, jolloin et pääse näkemään isää.
Tai niinkin pieni asia, että vanhemmillasi ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa harrastuksia, jolloin jäät ulkopuolelle.
Tai, että kotona on kauhea hälinä vanhempien päihteiden käytön vuoksi, jolloin et pysty keskittymään koulunkäyntiisi.

Ei sitä siinä vaiheessa näe, että isä tai äitikin voi olla väärässä tai syypäitä tilanteeseen. Sitä näkee, että jotain on väärässä eikä mistään saa apua.

Kun kokee tarpeeksi pettymyksiä, eikä omaa työkaluja työstää näitä asioita, viha ja turhautuneisuus sisimmässä kasvavat.
Ne suuntautuvat väkisinkin jossain vaiheessa jonnekin.
Kun siinä vaiheessa löytää kavereita, joilla on samankaltaisia kokemuksia, sitä liittoutuu heidän kanssaan.

Pienin askelin oma kaveriporukka alkaa sitten laatia omia sääntöjä ja normeja, joiden mukaan toimii. Piittaamatta siitä, ovatko nämä säännöt ja normit yhteiskunnan mukaisia. Eihän yhteiskunta ole siihenkään mennessä tukenut, joten miksi yhteiskunnan sääntöjen ja normien mukaan tulisi elää.

Itse asiassa, mitä enemmän yhteiskunta ja muu ympäristö tuomitsee, hylkii tai paheksuu omaa kaveriporukkaa, sitä vahvemmaksi yhteenkuuluvuuden tunne kaveriporukassa muuttuu.
Asiat johtavat toiseen ja kohta ollaan postaamassa toinen toistaan asein ja käsikranaatein.

Nyt monet varmaan ajattelevat, että meillä Suomessa ei ole tuollaisia ongelmia.

Onneksi täällä Suomessa ei vielä olla niin pahassa tilanteessa. Asiat Suomessa ovat vielä aika hyvällä mallilla.
Mutta valitettavasti voin taata, että jos asioille ei tehdä mitään, ei mene kuin vuosikymmen, ennen kuin täälläkin kasikranaatit lentelevät.
Sitä kehitystä kukaan ei halua kokea.

Mitä sitten voisi tehdä, etteivät asiat eskaloituisi tuohon pisteeseen?

Valitettavasti minulla ei ole siihen ratkaisua. Voin vain omasta puolestani tehdä kaikkeni tarjoamalla nuorille vaihtoehtoja.
Lisäksi voin toivoa, että jokainen, joka samaan pystyy, tekisi niin.

Sillä tarjoamalla nuorille vaihtoehtoja sekä osallistamalla heitä toimintoihin saadaan aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteiskuntaa kohtaan.
Osallistamalla nuoria järjestö- tai muuhun toimintaan saamme heidän itsetuntonsa kasvamaan. Ehkä he silloin huomaavat, että heidät halutaan mukaan rakentamaan ja olemaan osa tätä yhteiskuntaa.

Ei osoittamalla sormella. Ei pelottelutaktiikalla. Ei tuomitsemalla. Vaan osallistamalla.

Syysterveisiä toivotellen
Janne