Huumehoitopolitiikka ja rikosseuraamusjärjestelmä

Päihteiden, erityisesti huumeiden, käyttöä kontrolloidaan kaikissa yhteiskunnissa eri tavoin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa käyttäjäkontrollin tulisi perustua ennen muuta sosiaali- ja terveydenhuollollisiin interventioihin. Rikosoikeuden tulisi olla sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien sääntelyn viimeinen keino.

Suomessa käyttäjäkontrollin pääpaino on kuitenkin tällä vuosituhannella siirtynyt aiempaa enemmän poliisin ja rikosseuraamusjärjestelmän vastuulle.

Kehitykseen on vaikuttanut paljolti se, että huumausainepolitiikan koordinaatiossa sisällölliset sosiaali- ja terveydenhuoltoa painottavat toimet ja uudistukset ovat jääneet puuttumaan. Hallitus on tehnyt useita peräkkäisiä kaikkia hallinnonaloja sitovia huumausainepoliittisia periaatepäätöksiä, joiden tavoitteena on ollut puuttua sellaisiin ajankohtaisiin huumausainepoliittisiin ongelmiin, joiden ratkaiseminen vaatii uudenlaista viranomaisten välistä yhteistyötä. Asiakirja on sitonut eri ministeriöitä yhteisen tavoitteen saavuttamiseen, huumehaittojen vähentämiseen.

Pääasiallinen kehittämis- ja koordinointivastuu on ollut sosiaali- ja terveysministeriöllä, mutta etenkin viimeisin periaatepäätös (2016 – 2019) on luonteeltaan lähinnä legalistinen: pääpaino on sen korostamisessa, että Suomi on huumepolitiikassaan sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin. Uusia huumehoitopoliittisia avauksia asiakirjassa ei ole lainkaan, vaikka kansainvälisesti huumepolitiikka on kokenut erittäin suuria muutoksia.

Tuukka Tammi (2007) on väitöskirjassaan arvioinut, että kansallinen huumausainepolitiikka on ollut suhteellisen onnistunutta. Rikosoikeudellisten toimien ja kuntouttavien mahdollisuuksien kesken on löydetty kohtuullisesti hallinnonaloja tyydyttävä tasapaino.

Hallinto voikin olla edelleen suhteellisen tyytyväinen kompromissiin ja konsensukseen. Huumeiden ongelmakäyttäjien tai rikosoikeudellisen kontrollin kohdentumisen näkökulmasta kuva on kuitenkin toinen. Huumausainepolitiikan ohjauksessa ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota kansallisiin ongelmiin: niukkaan hoidon saatavuuteen ja käyttäjärepression lisääntymiseen.

Yaira Obstbaum on väitöskirjassaan (2017) osoittanut, että huumeiden käyttäjien kontrolli on vuosituhannen ensimmäiselle vuosikymmenelle tultaessa koventunut ja siirtynyt aikaisempaa enemmän sosiaali- ja terveydenhuollolta rikosseuraamusjärjestelmälle. Myös Kuussaari ym. (2017) ovat erillistutkimuksessaan katsoneet, että rikosseuraamusasiakkaiden päihdeongelmat ovat oleellisesti lisääntyneet ja vaikeutuneet 2000-luvulla. Päihdekuntoutusta on tehostettu osana rikosseuraamusjärjestelmän toimintaa, mutta kuntoutuksen saatavuudessa on edelleen paljon satunnaisuutta.

1990-luvun loppuvuosina alkaneessa terveysneuvonnassa onnistuttiin hyvin, ja sillä on ollut myös yleistä kansanterveydellistä merkitystä. Sen sijaan niin ikään 1990-luvun lopulla käyttöön otetut korvaushoitojärjestelmät ovat jääneet rikosseuraamusjärjestelmän sisällä hyvin valikoiviksi. Juuri korvaushoidon saatavuudella olisi kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden mukaan erityisen suuri merkitys myös väestötason rikollisuudelle.

Valikoivasta huumehoitopolitiikasta on seurannut monitahoisia ja vaikeasti hallittavia ongelmia. Vaikka hoitoonohjausta ja huumeongelmien sosiaali- ja terveydenhuollollista käsittelyä on muodollisesti korostettu, käytännössä näin ei kuitenkaan ole oleellisesti tapahtunut.

Tutkija Heini Kainulainen on seurannut tiiviisti vuoden 2001 huumausaineen käyttörikosuudistuksen toteutumista, eivätkä tulokset ole erityisen rohkaisevia. Juuri käyttäjien rikosoikeudellinen kontrolli on pikemminkin kiristynyt, päinvastaisista tavoitteista huolimatta.

Kiristynyt käyttäjäkontrolli ja hoidon saatavuuden ongelmat näkyvät siis yllättävän voimakkaasti rikosseuraamusjärjestelmässä. Vankiluku on kokonaisuudessaan alentunut, mutta vankilaan ja yhdyskuntapalveluun tuomittujen sosiaalinen ja terveydellinen tila on heikentynyt merkittävästi.

Vuoden 2006 vankeuslakiuudistuksen tavoitteena on ollut lisätä hoitoa, kuntoutusta ja toimintakykyä lisääviä ohjelmia. Lisääntyneiden huumeongelmien yleisyys ja vakavuus tuottavat kuitenkin seuraamusjärjestelmälle huomattavia haasteita. Etenkin opioidiriippuvuuden yleisyys vangeilla edellyttää nykytilanteessa sitä, että vähintäänkin hoidon tarpeen arvioita tehdään nykyistä tehostetummin – ja korvaushoidon saatavuuden kynnystä tulisi laskea tuntuvasti jo seuraamuksen aikana.

Nuorehkojen vankilasta vapautuneiden miesten kuolleisuus on erittäin korkea. Vankilaan ajautuu suomalaisen yhteiskunnan köyhin, sairain ja sosiaalisesti huono-osaisin väestönosa, eivätkä heidän ongelmansa ole kovin helposti rikosseuraamusjärjestelmän keinoin ratkaistavissa.

Päihdeongelmaisten lainrikkojien integroiminen yhteiskuntaan edellyttäisi strategiaa, joka tehostaa toimenpiteitä pääasiallisesti rikosseuraamusjärjestelmän ulkopuolella. Tätä osin tavoiteltiinkin siirtämällä vankiterveydenhuollon hallinto ja ohjaus Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle vuonna 2015: vankien terveydenhuoltoa, sen toimintaperiaatteita ja -edellytyksiä pyrittiin normalisoimaan.

Toistaiseksi muutos ei juuri ole vaikuttanut huumehoidon periaatteisiin tai saatavuuteen vankila-aikana. Seuraamusaika saattaa olla otollinen yksilöllisen kuntoutuksen toteuttamiselle – mutta se voi olla myös erittäin kallis tapa tehdä vaikeista päihdeongelmista vielä vaikeampia.

Huumeiden käyttö on lisääntynyt, ja erityisesti mietojen huumeiden ja osin lääkeaineiden käyttö on Suomessa yleistynyt ja arkipäiväistynyt. Huumeiden vuoksi vaikeuksissa olevien määrä on lisääntynyt. Sosiaali- ja terveydenhuollollinen työ ei tavoita etenkään vaikeassa asemassa olevia huumeiden ongelmakäyttäjiä läheskään riittävässä määrin. Vastaavasti päihdeongelmaisten määrä rikosseuraamusjärjestelmän kaikissa osissa on kasvanut tavattoman korkeaksi.

Lyhyesti
  • Suomen virallinen huumehoitopolitiikka on 2000-luvulle tultaessa jäänyt polkemaan paikalleen, vaikka huumetilanne on oleellisesti vaikeutunut.
  • Erityisesti kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien huumeiden käyttäjien on vaikea saada riittävää ja oikein kohdennettua apua.
  • Valikoivasta hoitopolitiikasta ja huumepolitiikan heikosta koordinaatiosta on seurannut se, että vankiloissa ja yhdyskuntaseuraamuksissa olevien huumeiden käyttäjien osuus kaikista rikosseuraamukseen tuomituista on lisääntynyt merkittävästi.
  • Vankiterveydenhuoltoa on hallinnollisesti normalisoitu, mutta kuntouttavat toimintakäytännöt ovat muuttuneet vain hitaasti.

Olavi Kaukonen
Toimitusjohtaja
A-klinikkasäätiö