Old Queen

Billy is not a real transsexual. But he thinks he is. He tries to be. He’s tried to be a lot of things, I expect.

Look for severe childhood disturbances associated with violence. Our Billy wasn’t born criminal, Clarice.
He was made one through years of systematic abuse. Billy hates his own identity, you see.

Hannibal Lecter, Silence Of The Lambs

1. Isä teki minusta tosi miehen

Kun mä olin 12-vuotias, isä vei mut poikaleirille. Kaikki muut pojat olivat kiinnostuneita urheilusta ja kauheen ulospäin suuntautuneita. Mä en olisi millään halunnut jäädä sinne, mua pelotti niin hirveesti. Isä sanoi että tutustu muihin – ja lähti. Ei se halannut mua – tai sanonut edes heippa.

Meitä oli siinä tuvassa kymmenen poikaa, mut en mä uskaltanut puhua niiden kanssa. Yöllä ne meni salaa tupakalle ja kun ne tuli takaisin, mä näin niiden katseet. Toi on joku outo. Yöllä mä yritin itkee niin, ettei kukaan kuule, mut eihän se onnistunut. Aamulla ne rupes sitten jo pilkkaamaan mua. Mä juoksin kyyneleet silmissä ohjaajan luokse. Mä haluun pois täältä! Lopulta isä haki mut. Se ei puhunut mulle yli kuukauteen ja mä kuulin, kun se riiteli useesti äidin kanssa.

Tosta kakarasta ei koskaan tule kunnon miestä!

15-vuotiaana mä rupesin oireileen tosi pahasti. Paniikkikohtauksia ja muuta. Silloin mä rupesin ekan kerran vetää kamaa, et sais edes vähäksi aikaa rauhallisen olon. Sitten isä yritti vielä kerran: se pakotti mut armeijaan. Mä olin ihan kauhuissani, koska mä olin jo tutkinut siviilipalvelusta netistä. En lähde! Isä löi mua kännipäissään nyrkillä naamaan – ja niin kovaa, että mun nenä murtui.

Poikahan on täysi hintti! – se huus mun äidille.

Seuraavana iltana mä kuulin, kun isä kävi mun huoneen ovella. Se seisoi siinä pitkään – niinku epäröiden – mut ei se tullu sisään, eikä koskaan pyytänyt anteeksi. En mä siellä armeijassa pystynyt olemaan kuin viikon. Siitäkin tuli seuraamuksia.

Mä pääsin sivaripalvelukseen yhteen ravintolaan, tiskaamaan astioita. Se ravintolan omistaja oli mulle ystävällinen. Se oli yli kolmekymppinen, komea mies ja sillä oli upeat tummat hiukset, jotka oli kiharalla niskasta. Meillä oli paljon yhteistä ja samanlainen huumorintaju.

Se vei mut leffaan ja sit me suudeltiin yhdessä puistossa.

Isä näki, kun tää mies heitti mut kotiin ja me halattiin sen autossa. Sinä iltana isä hakkas mut taas – ja kunnolla. Lopetat välittömästi työt siellä homoravintolassa! Mä tapailin mun miesystävää vielä vähän aikaa, mut sit isä kävi siellä ravintolassa räyhäämässä ja uhkailemassa asiakkaita, sekä heitti mut ulos kotoa.

Sinä yönä mä kävelin epätoivoisena kaupungilla, ostin kamaa ja vedin kaiken suoraan suoneen. Mä olin jo noussut sillan kaiteelle, kun poliisit tuli. Mä sain ekan tuomion kaman käytöstä ja rekisteriin kirjattiin myös mun epävakaa persoonallisuus.

Parin kuukauden jälkeen mä menin käymään kotona, moikkaamaan äitiä. Oli myöhäinen ilta ja mä näin, että autotallissa paloi vielä valot. Se oli isän mielipaikka. Se oli siellä yhden toisen miehen kanssa ja mä näin ovenraosta, kun isä hieroi sen miehen alastonta ylävartaloa.

I’m a lumberjack and I’m OK, I sleep all night and I work all day

I put on women’s clothing and hang around in bars.

I cut down trees, I wear high heels, suspendies and a bra

I wish I’d been a girlie, just like my dear pappa.

Monty Python, Lumberjack Song

2. Älkää tappako mua vankilan ruokajonossa

Mä kuulen ne puheet. Ruokajonossa mä tunnen kaikkien katseet. Ne vihaa mua. Queer, fag, sissy… Eilen kun mä ístuin ruokapöytään, yks vanki sanoi mulle: Jos sä istut siihen, niin mä työnnän tän ruokaveitsen sun korvaas kahvaa myöten.

Se näytti just siltä, että se olis myös tehnyt sen.

Mua pelottaa liikkua vankilan yleisissä tiloissa. Ruokalaan johtaa sellainen pitkä ja synkkä käytävä, ”Musta kongi”. Kerran mulla oli kova nälkä ja mä ohitin kiireissäni yhden kaverin siellä kongilla. Yht’äkkiä se käänty mua päin – niin kuin petoeläin – vaistonvaraisesti. Näitä tyyppejä ei pidä lähestyä takaapäin. Niiden kaljuksi ajetut päät on täynnä merkkejä väkivaltaisesta elämästä; isoja arpia ja tatuointeja.

Mun rinnat roikkuu. Mä olen lihonut sen jälkeen, kun mä jouduin vankilaan. Mun rinnat näyttää ihan naisen rinnoilta, tai yritinkö mä kasvattaa niitä – en mä enää muista. Mä olin niin monta vuotta sekaisin.

Se oli ihan hirveetä, kun vankilan sairaanhoitajankaan ilme ei pysynyt peruslukemilla.

Vankilassa oli yks mies, joka jaksoi kuunnella mua. Mä menin sen selliin aina iltaisin, kun se tuli töistä. Joskus mä vaan itkin sen pehmeessä tuolissa ja sitten toisina iltoina me naurettiin, kun mä kerroin mun elämäni kommelluksista. Se sanoi mulle, ettei tietenkään ymmärrä tollaista elämää – mutta se, että se halus kuunnella ja keskustella mun kanssa – oli mulle tosi tärkeetä. Se sanoi, että sä toistat itseäsi ja täällä pitää opetella lusimaan omaa kakkua – mut se teki senkin ihan ystävällisesti. Silti mä vähän loukaannuin ja mietin yöllä, että mitä se oikein tarkoitti. Mä tajusin, et mä yritin hakea epätoivoisesti turvaa ja hyväksyntää. Mulla oli kuitenkin parempi olla, kun mä sain purkaa sille omia huoliani.

Mä kävin kirkossa muutaman kerran, siellä mä jouduin istumaan sivulehterillä ja mun turvaksi oli määrätty kaksi vartijaa. Mä huomasin useesti sivusilmällä, et nekin katsoi mua sillai. Kirjastossakin oli joskus kiva käydä, mä osaan vähän ranskaa ja italiaa. Mä luin runoja, novelleja ja sen Voltairen kirjan suvaitsevaisuudesta: Le Traité sur la tolérance.

Charmant!

Sitten mä menin puhumaan omista asioistani muiden vankien kuullen ja sana levisi välittömästi koko vankilassa.

Mulla on toisen asteen palovammat käsissä. Ne tuli saunan kiukaasta. Kun mä olin lähdössä löylystä, ne tönäs mut kiuasta päin. Mä huusin tuskissani, mut ne vaan nauro mulle ja yks niistä seiso löylyhuoneen oven edessä, etten mä päässyt pakoon. Lauteilla olijat taputtivat ja sit ne huus mulle: Hei, miten sä oot viihtynyt täällä?

Lopulta ne päästi mut ja mä juoksin alasti vankilan käytävällä ja mun tuskanhuudot kaikui Mustalla kongilla.

Mun oli pakko lähtee turvaan liskolle. Tällä osastolla sellin ovi on kiinni 23 tuntia vuorokaudessa. Se yksi tunti on ulkoilua varten, mut en mä sinnekään uskalla mennä. Täällä on myös paljon erirotuisia; esim.verikostoa tai ”väärä-uskoisten” rangaistusta paossa. Osa porukasta on tosi pahasti radikalisoitunutta. Mä kuulen niiden huudot öisin.

En mä sitä kieltä ymmärrä, mutta se vihan määrä on kuin tumma pilvi, joka leijuu meidän osastolla.

Joka ilta mä itken itseni uneen, käpertyneenä lusikka-asentoon. Mun kulunut ja pahalta haiseva peitto on mun ainut läheisyys ja siitä mä saan vähäksi aikaa turvaa.

Antakaa edes joku mulle anteeksi.

Omasta pyynnöstään eristykseen hakeutuvat vangit ovat tyypillisesti joko moraalisesti tai taloudellisesti hyödyttömiä tai jopa haitallisia vankiyhteisölle ja siksi heistä pyritään erottautumaan painostamalla heidät vankilan vähiten arvostetuille osastoille. Tässä tutkimuksessa vankilan arkea ja käytäntöjä kuvataan niiden vankien näkökulmasta, joiden kokemukset vankilasta ovat pelon, ahdistuksen ja epätoivon leimaamia.

Vankien väliset valtasuhteet ja väkivallan pelko suljetussa vankilassa.

Minna Ruckenstein & Annika Teppo, Rikosseuraamusviraston julkaisu 2005

3. Kuningatar

Kirkossa voidaan kyllä rukoilla homoparien kanssa ja puolesta, kunhan pari on hoitanut vihkimispuolen maistraatissa siviiliviranomaisen edessä. Tämä on melko tarkkaa tämä kanssa ja puolesta rukoileminen. Rukoushetkeksi sitä ei saa kutsua. Saati sitten avioliiton siunaamiseksi. Siunatakaan ei oikeastaan saisi, mutta siunauksen saa pappi lausua samalla, kun hän rukoilee pariskunnan kanssa ja puolesta. Näin puhutaan kirkkoa. Näin puhutaan tavalla, joka etäännyttää Jumalasta.

Jaakko Heinimäki, päätoimittaja Kirkko ja Kaupunki 2/2017

Oli mulla joskus vanhempana ystäviäkin, tietty niitä samanlaisia. Se oli ihanaa aikaa. Me oltiin saatu uusia työpaikkoja, käytiin yhdessä teattereissa ja sitten oli se Italian-matka. Milanon muotinäytös, Maxim’s a la carte ja kaiken kruunasi Verdin AIDA. Meillä oli upeat vaatteet ja me laitettiin tosi rohkeat meikit sinne oopperaan. Sitten Helsingissä me mentiin suoraan kentältä Roban clubille ja juotiin shampanja-coctaileja. Muisteltiin poikien kanssa yhteistä matkaa. Mut se oli kyllä kauheeta, kun Jorman ja Villen suudelma päätyi siihen roskalehteen.

Mä olin iloinen siitä, että me oltiin niin avoimesti yhdessä – meidän kaapeissa ei ollut muuta, kuin upeita vaatteita.

Yksi vuosi mun elämästä oli tällaista, mut sitten työt ja rahat loppuivat ja mä sorruin rikoksiin. Se lehtijuttu musta oli ihan hirveä. Ne ei kysynyt multa mitään, kaikki perustui vaan mielikuvaan ja mun oikeudenkäynteihin. Kyllä kai mä olen tehnyt myös jotain väärin, en mä tiedä.

Kuka tässä maailmassa on oikeassa; laki, yleinen moraalikäsitys vai se, miksi sä olet syntynyt?

Helsingin poliisi jahtasi 50-luvulla homoja iltaisin puistoissa. Homojen käräyttäminen poliisille – jopa kiinniottaminen – oli joillekin tavallisille suomalaisille tapa kohottaa kansalaisylpeyttä. Poliisi sanoo, että te olette hintti ja sillä siisti.

Holger Glan, Setan edeltäjän, Psyken puheenjohtaja / HS 4.2.2017

Ne ainoat ihmiset, jotka mua on joskus tukenut – ja ehkä vähän rakastanutkin – ovat itsekin aina olleet vaikeuksissa; joko viranomaisen, kirkon, median tai ihan tavallisten ihmisten kanssa. Me ollaan niille friikkejä ja ihmissaastaa, meitä ei pitäisi tässä ”normaalissa” maailmassa olla edes olemassa.

Mitä tarkoittaa mun kohdallani sana väärä, mua itseäni, mun elämääni vai mun tekoja? Vai sitä, miten muut tuomitsee meidät. Me ollaan rakennevika, geneettinen häiriö, tosi helppo pilkan ja ivan kohde – varsinkin sellaisille ihmisille, joilla on itsellä heikko itsetunto tai muuten vaan huono elämä.

Mä mietin joskus kurdien nykytilannetta tai niitä miljoonia juutalaisia ja sitä, miten ne on elänyt ennen Israelia.

Ei meilläkään ole omaa paikkaa tai valtakuntaa, mihin mennä.

Vaikka me ollaan kaikki niin ihania kuningattaria.

Sisäistettyä häpeää poteva ei tunne täyttävänsä edes ihmisyyden vähimmäismittaa, eikä usko ansaitsevansa toisten läheisyyttä eikä huolenpitoa. Hän ei pysty ymmärtämään, miten kukaan pystyisi rakastamaan häntä. Ihmissuhteissaan sisäistettyä häpeää kantava on kiinni toisissa, joko pelon tai takertumisen kautta.

Ben Malinen, Elämää kahlitseva häpeä

 

Kirjoitus perustuu ihmisiin, joita olen kohdannut vankilassa.

Veli-Matti