Päivä kerrallaan

2008 syksy

Moi,
nimeni on vanki numero 65022008.
Sain mahdollisuuden kertoa jotain, mitä yhteiskunta sanoo selviytymistarinaksi.

Voinen aloittaa kertomalla, että selviytymistarinaa ei ole. Se mitä olet tehnyt, kuinka kärsit tuomiosi ja mitä teit sen jälkeen, se on kaikki vain seurausta asioista ja päätöksistä, mitä sinä olet tehnyt tai yhteiskunta on tehnyt sinun puolestasi.

Vuonna 1988 poltin puhelinkopin, leikkasin hiukset, ja minusta tuli ”gansta”.
Kymmenen vuotta myöhemmin kuuluin kerhoon, joka hallitsi, tai luuli hallitsevansa, tiettyjä nurkkia.

2008 olin ollut Bikerina 20 vuotta ja silloin kuuluin isoon kerhoon, päivät kului railakkaasti oluen merkeissä, yleensä normikalja oli kuitenkin se kakkosvaihtoehto, aamulantrinki ja määrättyjen nappejen alasvientijuoma. Voisi oikeastaan sanoa, että ainoat ajatukset aivoissa olivat: lisää juomaa, aamupillerit ja vittu, ollaan voittamattomia.

Yksi normaali savunsekainen päivä muutti kuitenkin monta asiaa. Puhelin soi ja ystäväni kertoi miehestä joka oli velkaa 350 euroa, voisinko auttaa…

Tapasin kaverin ja hän lupasi hoitaa velan.

Illan mittaan ”hemmo” peruikin lupauksensa hoitaa asian. Korkeintaan 50 euroa, hän sanoi…

Kuusi viikkoa myöhemmin, istuin edelleen pienessä kopissa Tampereen ” Sorilla ”. Pari päivää aikaisemmin olin saanut radion ja virkavalta oli vihdoin ilmoittanut perheelleni, että olen lukittuna, mutta tallessa.

Viimein saapui päivä, että siskoni pääsi katsomaan minua – aikaisemminhan olin jo viettänyt kolme lyhyttä hetkeä vaimoni kanssa pienessä toimistossa, silloisen ”parhaan ystäväni” , kuulustelijan kanssa – tämä oli siis tapaaminen missä siskoni ja kuulustelija varoittivat ”ison talon” vaaroista.

Matka vankilaan siis alkoi…

20 minuuttia matkan alkamisesta sytytin savukkeen, seurauksella, että auto pysähtyi, sain raudat käsiin ja kerrottiin, että tämä on huono tapa saapua ”taloon”.

Viimein perillä, sumpussa, matkasellissä. Itse asiassa matkasellissä aikaa kului kaksi kuukautta, koska tutkinta venyi.

Kuuden hengen sellissä oli kuitenkin tunnelmaa : )
Nopeasti tutustuin uusiin ystäviin ja huomasin että vankila on paikka, mitä ei tarvi pelätä, mikäli siviiliasiat ovat kunnossa. Tai näin ainakin luulin alussa, sillä myöhemmin huomasin, että mikään ei ole miltä näyttää.

2009 talvi

Riing…. Vankilan kello soi…monotoninen ääni kysyy: lähdenkö pelaamaan?
Tietty, nopeasti pää tyynyltä, paita päälle ja seisomaan ovelle että olen valmis kun ovi avataan.

Meitä kokoontuu noin kuusi ilmeetöntä tyyppiä jonoon ja odotetaan että päästään haastamaan ”tummat” peliin.

Iso vartija saattaa 12 vakituista asukasta pitkin käytäviä kohti pelihallia. Ilmeet kaikilla pysyvät todella kivisinä, vaikka välillä joku heittääkin hyvän läpän ja porukka nauraa..

Kesken lentopallopelin lattialla juoksee rotta. Lyhyt takaa-ajo ja elukka on kuollut. Pieni henkinen kauneus oli tilapäistä ja kylmyys jäi saliin.

2009 kevät

Ei jumalauta, mä tarvin kans viiivat! Aukaisen silmät ja huomaan, että yöllä on tullut uusia tyyppejä meidän ”kolmioon”.

Hyppään alas, kättelen kaverit sanoen: täällä on säännöt ja toivottavasti ne toimii siten, että kaikilla on hauskaa.

2010

Paljonko tuomio, paljonko penkki? Tuttu lause joka saa hymyn huulille. On kulunut aikaa siitä kun olin tullut taloon ensi kerran. Nyt olen kuitenkin jo ”kalustoon kuuluva” ja perinteiset kommentit jo hymyilyttää. Lasken raudat tankoon, otan pyyhkeen ja alan jo miettiä illan ateriaa ja sitä, että kohta pääsen ulos ja koevapauteen. Koevapaus. Tuntuu oudolta käsitteeltä. Ei jaksa liikaa miettiä. Outoa.

Moro Bro, kuulen ku kävelen musiikkihuoneeseen, meillä on aikaa vähän ja kohta himaan. Heitän hymyn ja tuumaan joo.
Voittajan on helppo hymyillä.

Illalla säädän telkkuuni parempaa kuvaa ja oikeasti, paniikki alkaa iskemään. Mitä mä teen parin päivän päästä… Naapurit, kytät ja sukulaisten kaverit tuntee mut ja historian, tai siis luulee tuntevansa, vaikka minä ainoastaan tiedän mitä tapahtui.

Viimeinen ilta

Kaikki tavarat on pakattu. ”Perut” on jaettu. Tulevaisuus… Se on auki, eikä missään nimessä jaettu.
Viimeiset päivät soittelin firmoihin töistä, olin rehellinen ja sanoin että olen tällä hetkellä vankilassa. Lopputuloksena 0-työpaikkaa. Onneksi oli suhteita, siis erilaisia, uusia suhteita. KRIS-Tampere otti minut vastaan avosylin, opetti hengittämään kaksi kertaa ennen päätöstä. Tiesin kyllä jo silloin että elämäni suunta ei ole sellainen, että joku sen määräisi tai joku voisi määrätä. Ja niinhän siinä periaatteessa kävi.

10 kk myöhemmin

Istun nyt tässä koneella kirjoittamassa tarinaa joka tuntuu vieraalta ja oudolta. Minua nimenomaan pyydettiin kirjoittamaan tarina selviytymisestä, mutta voin vain kysyä… Onko selviytyjiä?

Omasta mielestäni päivä, kun minulle laitettiin käsiraudat ja oioin verisiä käsiä 10 minuuttia myöhemmin ja kun myöhemmin sain siniset, liian pienet haalarit, on asia, mitä en koskaan unohda. En myöskään unohda sitä tunnetta, mitä rakkaimpani ovat kokeneet. Tällä hetkellä olen siis vapaalla ja työelämässä, vaikkakin työpaikan saanti oli tuskaa. Ensin ajattelin, että rehellisyys maan perii. Kerroin työhaastatteluissa että olen entinen vanki.

Työpaikat ja normaalielämä jäivät haaveeksi.

Sitten päätin, että jos yhteiskunta antaa ikuisen tuomion vaikka se periaatteessa on jo kerran ”lusittu”, narraan ja katson mihin se johtaa.

Nyt olen ollut hyvässä työpaikassa yli 4 kuukautta ja todennäköisesti saan vakituisen paikan. Kuitenkin elän päivä kerrallaan välillä hymyillen, välillä vaan ollen.

Vankila ei ole enää minulle pelote. Edelleen käyn joskus baareissa ja edelleen olen sama mies. Ystävät pitävät minua parempana ihmisenä, ei sen vuoksi että olisin ”kovempi” vaan sen vuoksi, että olen järkevämpi.

Olen myös sanonut ihmisille jotka ovat minulta kysyneet vankilasta, että se on kokemus, jonka minä olen kääntänyt kokemukseksi ja elämän voitoksi.

Tällä hetkellä, kolmen parhaan ystäväni kanssa, pidämme yhteyttä lähes päivittäin. Kukaan meistä ei edes mainitse tapaa, jolla tutustuimme. Näillä kaikilla on kanssani ikuinen side, joka kestää läpi elämän. Me olimme vankeja. Nyt olemme selviytyjiä.

P.S. vielä nykyisinkin tapanamme on käydä oluella, mikä oikeasti olisikaan sen parempaa kuin rehellisen päivätyön jälkeen ostaa iso IV : )

-Big J