Se mies ei ollut epäystävällinen

Alussa kyllä tuntui siltä. Ja varsinkin näytti. Kivitalossa tämä kuuluu rakenteeseen – joten ajattelin, että hän on yksi muiden joukossa.

Kirjastoon pääsi kerran viikossa – jos oli onnekas tai oma-aloitteinen (?) Palvelu ei pelaa – kielletty ja väärä sana, niin kuin moni muukin asia. Kirjastossa sai kuitenkin katsella rauhassa – jos rauha tarkoitti vartijan polttavaa silmää.

Ihan sama.

Viikot ja kuukaudet kuluivat, kannatti keskittyä siihen, mitä oli tarjolla. Kirjoja humanismista, Voltaire. Elämänkertoja, vankilan ja vankeinhoidon historiaa. Luin kaikki, mitä löysin – ja löysin paljon. Innostuksen kasvaessa niitä piti tilata kirjakaupasta, mutta lankapuhelimella ei pääse verkko-ostoksille. Tuli olo, että täytyy saada tietää, mitä täällä oli tapahtunut jo yli sadan vuoden aikana. https://kuntoutusportti.fi/artikkelisarjan-lahteita/

Ja miksi.

1920–1930-luvun Suomi oli paljon nykyistä raaempi yhteiskunta. Tämän taustalla oli kymmeniä vuosia jatkunut väkivaltainen poikkeusaika, jonka huipentumana verinen sisällissota oli tehnyt ihmishengestä halvan.

Helsingin keskusvankilassa oli vuonna 1925 annettu vesileipää 225 vangille ja pimeää koppia oli saanut 18 vankia. Eräs raivoava vanki sai vartijan kimppuun hyökätessään osuman revolverinkuulasta vasempaan reisiluuhunsa, jolloin jalka meni poikki. Arvioitiin, että laitoksen vangeista degeneroituja psykopaatteja ”voi laskea olevan ainakin 25-30%”. Lisäksi heitä kaikkia pidettiin yhteensä 920 vuorokautta jalkaraudoissa.

Korkeimmillaan vankien määrä nousi Sörnäisissä kommunistilakien säätämisen jälkeen vuonna 1933, jolloin siellä oli 1249 vankia. Vankipaikkoja oli 320 vangille. Ei siis mikään ihme, että Helsinkiä pidettiin tuohon aikaan syntien pesäpaikkana ja maaseudun raitistava vaikutus sai perustamaan vankisiirtoloita tai työkoteja vapautuville vangeille.

1960-luvulla vankilassa oli tiloja yli 800 vangille. Vangit olivat 4-5 kertaisia kuritushuonevankeja. Kirjapaino saavutti keskeisen aseman, kirjastossa oli yli 13 000 nidettä. Kansakouluopetus oli pakollista. Harrastustoiminta perustui omatoimisuuteen, vangit itse toimivat harrastuspiirien vetäjinä. Niin kutsutusta pakkokirkosta luovuttiin.

Sitten pääsin käsikirjoittamaan teatteria 1990-luvulla perustettuun automaattiseen tietojenkäsittely -luokkaan (ATK). Ensi-ilta oli joulukuussa 2014. Siitä se lähti. Haluan kirjoittaa vankien elämästä – ja ehkä myös omasta. Sana levisi ja kertomukset riipaisivat sydäntä – ja syvältä.

Oman tarinan kirjoittaminen oli silti vaikeinta – meni pitkään, ennen kuin sain sen ulos sisältäni.

Se mies auttoi, jos rohkeni pyytää. Muistitikku, saako tulostaa? Kieltojakin tuli, mutta ei suoraan ilmaistuna. Mies ilmaisi itseänsä joskus kolmannessa personassa: ”Meillä on tapana…”. Niin kuin Rooman keisarit aikoinaan. Tai jotkut ranskalaiset.

Termi ”intellektuelli” lanseerattiin Ranskassa, 1800-luvun lopussa. Intellektuelleilla ja älymystöllä oli valtaan nähden radikaali ja kiistävä suhde. He halusivat kritisoida olemassa olevia olosuhteita, yhteiskuntaa ja päättäjiä.

Vasemmistoälymystön jäljillä

Sillä miehellä oli omat demonit ja jumalat – tässä yksi heistä, Michel Foucault:

Foucaultin mukaan vankeinhoito kytkeytyy luultuakin syvemmällä ja kierommalla tavalla yhteiskunnan valtarakenteisiin. Vankiloiden ainoana, tai edes tärkeimpänä tehtävänä ei ole – kuten on uskottu ja uskoteltu, rikollisten parantaminen ja rikollisuuden vähentäminen, vaan ammattimaisten rikollisten tuottaminen. Rikollisia ja muita poikkeavia ryhmiä tarkkaillaan, rangaistaan, ehdollistetaan ja leimataan, jotta näitä ja ennen kaikkea tavallisia kansalaisia voitaisiin valvoa, hallita ja ohjata entistä tehokkaammin. Radikaalit ajatukset vetosivat ja vetoavat edelleen voimakkaasti sosiologeihin, historiantutkijoihin, psykologeihin ja muihin kriittisen älymystön edustajiin.

Tarkkailla ja rangaista (1975)

Mutta se mies ei ollut epäystävällinen.

Aarteita oli paljon. Toverikunta -lehti. Ensimmäiset tekstit 1940-luvun lopulta. Valtioneuvosto, eli Ryti ja muut hallituksen jäsenet perustivat vankilassa laulukuoron. Pelastivat Suomen ryssiltä ja joutuivat siitä hyvästä toisenlaiseen linnaan.

https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/risto-ryti-sotavuosien-presidentti

Toverikunnan lehtiä löytyi ajan mittaan lisää selleistä, ison vankilan uumenista. Äijiltä, jotka olivat olleet kiinni jo kahdeksan vuotta. Tai pidempään. Niissä todellisen lusimisen luonne avautui lopullisesti.

Mikään ei vedä. Ei täällä, eikä elämässä.

Sitten se mies pyysi huoneeseensa istumaan. ”Haluatko kirjoittaa?” Kului kuukausi, sitten toinen ja tekstistä meni kolme neljäsosaa uusiksi. Ei huono eikä hyvä. Mutta sitten aloin vähitellen ymmärtää miehen sielunmaisemaa. Ensimmäinen kirjoitus valmistui.

Kokemusasiantuntijuus vankeinhoidossa? (1/3)

Kokemusasiantuntijuus vankeinhoidossa? (2/3)

Kokemusasiantuntijuus vankeinhoidossa? (3/3)

”Tehdään kuvakirja, näyttely”. Syntyi yhteys ja mies herätti toivoa, sekä unelmia.

Siitä se lähti.

Loppuelämä.

Teksti: Veli-Matti Lehikoinen