Suukot tietokoneen näyttöruudulle
Sain kuulla ihanan ja koskettavan tarinan. Äiti kertoi, kuinka reilun vuoden ikäinen lapsi kosketti kädellään tietokoneen näyttöruutua, yritti suukottaa sitä ja nauraa kikatteli.
Mitä lapsi siellä näki ja kuuli? Isän kasvot ja äänen.
Isä oli saanut ottaa vankilasta yhteyttä lapseensa ja perheeseensä skype-puhelun kautta. Äiti auttoi ja sanoitti lapselle, että isi siellä ja Liisa täällä.
Miten hieno kertomus ja miten ihanalla tavalla lapselle mahdollistui nähdä isä, kuvan ja äänen kautta. Näin suhde isään alkoi rakentua kokonaisvaltaisemmalla tavalla.
Tapahtuma helpotti myös isomman lapsen elämää, kun hän sai esitellä koulutehtäviä ja omia piirustuksiaan isälle skypen välityksellä. Myös suukkoja ja halauksia voi lähettää konkreettisemmin kuin vain pelkän äänen kautta puhelimessa.
Myös äidille puhelu toi iloa ja kokemuksen siitä, että olemme perhe olosuhteista huolimatta.
On ollut hienoa kuulla, että Rikosseuraamuslaitoksella on jo useita yksiköitä, joissa lapsen etua pitää yhteyttä vanhempaansa toteutetaan mahdollistamalla mm. skype-puheluiden luonteva käyttö.
Entä jos kaikki ei menekään putkeen?
Toinen esimerkki on toisaalta Suomesta. Skype-puhelu evättiin, koska kilometrimäärä ei täyttynyt isän ja lapsen välillä. En tosin itse ole löytänyt säännöksiä, joissa kilometrimäärää perheen kotipaikan ja vankilan välillä olisi määritelty?
Mielestäni, ja ymmärtääkseni, tärkein määrittävä tekijä lapsen ja vanhemman välisen yhteyden varmistamiseksi, tässä tapauksessa skype-puhelun mahdollistamiseksi, tulisi olla lapsen etu ja tarve puhelulle.
Ikävä on hyvin inhimillinen tunne. Äidin ja lasten elämää, sekä ikävää, helpottaisi huomattavasti, jos joka viikonloppu ei tarvitsisi matkustaa isää tapaamaan. Tässä tapauksessa edestakaisin liki 400 kilometrin matkaa, vaan tapaaminen olisi mahdollista hoitaa inhimillisemmin esimerkiksi skype-puhelun välityksellä.
Mitä sitten on tehtävissä?
Lapsiasiavaltuutettu lähetti hiljattain eduskunnalle ensimmäisen lapsiasiavaltuutetun kertomuksen. Kertomuksessa nostettiin esille vankien lasten näkökulmasta mm. se, että vankien puhelin- ja tapaamisajat voivat olla sellaisia, että ne estävät tosiasiallisesti lapsen ja vanhemman säännöllisen yhteydenpidon ja tapaamisen.
Näitä kahta aiemmin esitettyä esimerkkiä peilaamalla voimme nähdä, miten keskeistä on viranomaisen tahtotila ja mahdollisuuksien näkeminen siinä, kuinka voimme toimia lapsen edun mukaisesti kulloisessakin tilanteessa.
Kilometrimäärä vankilan ja kodin välillä ei varmaan ole se ratkaisevin tekijä skype-yhteydenpidon mahdollistamiseksi. Eihän ole?