Vankien sosiaaliset oikeudet -seminaari: Rangaistusajan suunnitelman epäkohdat tutkitaan
Suunnitelma ei velvoita viranomaisia, mutta vankia se velvoittaa. Järjestelmän ennustettavuus on huono ja vangin oikeusturva heikko.
Rangaistusajan suunnitelma (ransu) rantautui Suomeen 2006 osana vankeuslain uudistusta. Nykyisin jo 98 %:lle tuomituista tehdään ransu. Se on hyvä asia.
Ongelmana on, että vaikka moni vanki tarttuu tarjottuun rangaistusajan suunnitteluun, moni ei tartu. Puhutaan ”makaajista”, henkilöistä, jotka eivät hae muutosta ainakaan viranomaisten tarjoamin keinoin.
Moni onneksi tarttuu. Olemme haastelleet vankilasta vapautuneita, joiden ransu on edennyt hyvin.
Suunnittelu liian yksipuolista
Ransuun liittyy muitakin ongelmia kuin se, ettei sen vetovoima ulotu kaikkiin vankeihin. Haasteista ensimmäinen liittyy ransun kirjoittamiseen.
Kun lakiuudistusta suunniteltiin, ajateltiin, että kukin saisi mielekästä tekemistä vankilassa ja tekeminen vastaisi henkilön tarpeita. Ransun tuli perustua tuomitun haastatteluun tai se tuli tehdä tuomittua koskevan kirjallisen aineiston pohjalta.
Monen vangin on ollut vaikeaa sitoutua ransuun, jos hän ei ole itse osallistunut sen tekemiseen. Aina se ei ole viranomaisen syy. Tuomittu on voinut olla asunnoton ja osoitteensa poste restantessa.
Mutta käsi sydämellä, sitoutuisitko sinä suunnitelmaan, joka on laadittu kirjoituspöytätyönä?
Toinen ongelma liittyy tavoitteisiin. Toiveikas suunnittelija on voinut rakentaa vangille 3-4 tavoitetta, kuin realistinen lukumäärä olisi 1-2 – ainakin lyhyissä tuomiossa. Toisaalta siitä saattaa puuttua jotain, jota vanki itse pitäisi tärkeänä ja joka olisi tarpeellinen esimerkiksi koulutus tai perhesuhteiden ylläpito.
Kolmas ongelma on kiperä. Vankilassa ei välttämättä ole tarjolla toimintoja, joita suunnitelmaan on kirjattu. Tällöin ransuun voi tulla merkintä, ettei ransu ole edennyt.
Sama passivisuuden vaikutelma voi syntyä, jos suunniteltu toiminto ei syystä tai toisesta tunnu sopivan vangille. Kaikki eivät esimerkiksi koe hyötyvänsä ryhmämuotoisesta kuntoutuksesta.
Onko silloin oikein tulkita, ettei vanki halua kuntoutusta? Pakko on huono motivaattori.
Arviointi sattumanvaraista
Ransua tulee päivittää vähintään kolme kertaa vuodessa yhdessä vangin kanssa, mutta menneen kauden arvioinnissa aika on lyhyt.
Jos vanki ei ole muutamaan kuukauteen osallistunut, ransuun saattaa tulla merkintä, etteivät tavoitteet ole edenneet. Oikea muotoilu olisi, etteivät ne ole edenneet edellisen kirjauksen jälkeen. Pitkäaikaisvangilla tämä lienee luonnollista.
Ransun toteutumisen arvioinnissa on oikeastaan kyse vangin onnistumisen arvioinnista. Vangit kertovat, ettei oikeanlaista mittaristoa arviointiin ole oikein olemassa.
He haluaisivat olla mukana keskustelemassa, kun arviointia tehdään. Mukana voisi olla vartijoita, jotka seuraavat päivittäin vangin käyttäytymistä. He tietävät, jos joku yrittää tosissaan.
Vangit haluaisivat, että myös positiivisia asioita otettaisiin huomioon heidän suoriutumistaan arvioitaessa. Nyt heillä on tuntuma, että vain negatiivisia asioita, kuten aiempia rikkeitä, painotetaan. Positiivista muutosta pitäisi heidän mielestään vahvistaa, eikä tukeutua virheisiin.
Kun vankirahauudistus toteutettiin, vangin saama toimintaraha haluttiin sitoa entistä kiinteämmin rangaistusajan suunnitelman toteutumiseen. Ongelmana on se, ettei vankeuslaissa ole määritelty, millä kriteereillä vangin suoriutumista tulisi arvioida.
Ja kun mahdollisuudet osallistua toimintoihin eroavat vankilakohtaisesti, eivät kaikki vangit suinkaan ole samalla viivalla.
Lisäksi joitakin asioita lienee erittäin vaikea todentaa. Miten arvioidaan, onko vangin asenne muuttunut? Voidaanko sitä edes mitata?
Nyt vangeille on epäselvää, miten ransu sitoo viranomaisten toimintaa. Ransuja kerrotaan käytettävän päätöksenteossa, mutta ransun seuraamisesta ei seuraa vangin kannalta ”välttämättä mitään hyvää”. Puuttuu ns. reilu meininki.
Erityistä katkeruutta herättää se, että myös vankilan lupaharkinta on joissakin tapauksissa kytketty ransuun. Välillisesti arvioinnin puutteista kärsivät myös lapset, sillä heidän oikeuksiaan tavata vanhempaansa voidaan polkea.
Lisää tutkimusta tulossa
Rikos- ja prosessioikeuden yliopisto-opettaja Mia Kilpeläinen Itä-Suomen yliopistosta kertoo, että rangaistusajan suunnitelmien tarkoitus oli hyvä, mutta ransun luonne oikeudellisena asiakirjana on epäselvä.
Ransun epäkohdat tulivat selkeästi esiin myös 2017 julkaistussa Krimon (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin) Porkkanaa ja keppiä – rangaistusajan suunnitelma osana vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa -tutkimuksessa. Sitä varten haastateltiin sekä viranomaisia että vankeja vuonna 2014.
Tutkimusta täydentää meneillään oleva Itä-Suomen yliopiston tutkimushanke, jossa tarkastellaan vankeja koskevia päätöksiä koskien esimerkiksi poistumislupia, siirtoja ja siviilitöitä.
Analyysin kohteena ovat kaikki vuonna 2014 tehdyt päätökset, joissa yhtenä harkintaperusteena on mainittu ransu. Tutkimusryhmän on tarkoitus selvittää ransun tosiasiallista luonnetta vankeja koskevassa päätöksenteossa. Tutkimus valmistuu vielä tämän vuoden aikana.
Lotta Lehmusvaara
Jutun tiedot ovat Vankien sosiaaliset oikeudet -seminaarista, joka pidettiin 17.4. Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksessa. Seminaarissa käsiteltiin myös mm. vankien ihmisoikeuksia ja vankien sosiaaliturvan ajantasaisuutta. Seminaarisarja jatkuu 20.9.2018, jolloin iltapäivän seminaarissa käsitellään vankeusrangaistusta suorittavan ja hänen perheensä sosiaali- ja terveyspalveluita.
Kuva: Unsplash