Poikkeuksellista rohkeutta vai tavallisia ihmiskohtaamisia?

Kerran iäkkäämpi sukulainen kysyi minulta, että vieläkö sinä niitä vankiasioita tutkit. Myöntävän vastastauksen jälkeinen jatkokommentti kuului: ”Rohkea tyttö” lopettaen keskustelun kuin seinään. Kommentti toki yhtäältä kertoo ehkä juttukaverini ja minun huomattavasta ikäerosta, mutta myös siitä, ettei keskustelukumppanilla ollut mielenkiintoa tai rohkeutta keskustelua jatkaa. Mielelläni olisin keskustelua jatkanut, aihehan on mitä mielenkiintoisin. Keskustelukumppanin mielestä asia lienee ollut vallan toisin.

Toisaalta tapahtuma kirvoitti jälkikäteen miettimään, mitä tuon kommentin takana voisi piillä. Mikä vankilasta tekee niin mystisen paikan, että siellä, tapauksessani satunnaista, kävijää pidetään jotenkin poikkeavana (kenties outona) yksilönä? Tai siellä majailevia lähtökohtaisesti pelottavina? Totta on, että luontainen reaktiomme tuntematonta asiaa kohtaan voi olla pelko. Mutta yhtä hyvin se voi olla myös uteliaisuus ja halu ottaa selvää.

Rikosseuraamusala työllistää paljon ihmisiä, jotka ovat vankien kanssa tekemisissä päivittäin. Eivätpä ne vankikohtaamiset kovin harvinaisia ole muuallakaan. Poliisit, tuomioistuinlaitoksen virkamiehet ja kolmannen sektorin työntekijät kohtaavat heitä usein. Vankeja voi löytyä niin virastojen asiakasjonoista kuin sairaaloista. Heitä liikkuu vankila-alueen ulkopuolella esimerkiksi vankilomien aikana. Harvemmin erottuvat massasta. Eihän heillä ole vankipassia otsaan teipattuna tai sanaa ”vanki” tatuoituna, vaikka heistä itsestä niin saattaakin tuntua.

Myönnettäköön, että ensimmäisen kerran kun tutkimusura vei vankilaan, meneminen jännitti. Nyt kun sinne on palannut useita kertoja, käytännöt ovat tulleet tutuiksi ja mahdollisia vastaantulijoita tervehtii sen kummempia analysoimatta, kuuluivatpa he sitten henkilökuntaan tai asukaskuntaan. Nyttemmin kun olen käyttänyt opiskelijoitani tutustumisretkillä vankilassa, heistä huokuu uteliaisuus, mutta ehkä myös varauksellisuus jopa jännittyneisyys, kun vartija tarkastaa henkilöllisyystodistuksiamme portilla. Poistulomatkalla, kun salaisuuksien verho on raottunut, tunnelma on jo vapautuneempi. Eihän siellä ollut sen ihmeellisempää.

Se, että kohtaa ihmiset ihmisinä, ei vielä tarkoita sitä, että hyväksyisi heidän tekonsa tai niihin johtaneet syyt. Jokainen meistä tekee omia valintoja, joidenkin mielestä hyviä, toisilta kysyttäessä huonoja. Osa valinnoista johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen, osa ei. Arjessamme kohtaamme jatkuvasti ihmisiä, joita emme juurikaan tunne tai tiedä heidän taustojaan. Heidät kohtaamme kuten kenet tahansa. Jos kohtaisimme saman henkilön suljetun laitoksen oloissa, oletettavasti tiettyjä varautumia saattaa heti ilmentyä. Sen, että on ihminen ihmiselle, tulisi riittää kaikissa kohtaamisissa tapahtuivatpa ne kadulla tai suljetussa laitoksessa. Ympäröivien ihmisten inhimillinen suhtautuminen voi jollekin olla se asia, joka saa hänet motivoitumaan kohti rikoksetonta elämää.

Ja kyllä edelleen minuakin toisinaan pelottaa, mutta enemmän kaupungin pimeällä kujalla kuin kongilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *