Rikosvastuu ja vapaa tahto

”Jos olisimme fatalisteja, sallimanuskojia, työssämme ja toiminnassamme lähtisimme siitä edellytyksestä, että kaikki sekä meidän omassa että muidenkin elämässä kehittyy luonnon välttämättömyydellä määrätyistä syistä meidän itsemme voimatta siihen mitään, niin rangaistuksen tehtävä olisi toivoton. Koko olemassa olomme perustuu tähän antinomiaan.” (Allan Serlachius. Suomen rikosoikeuden oppikirja 1. Yleiset opit 1909)

Meillä on vahva tunne siitä, että olemme omien tekojemme lähteitä. Koemme, että toimijoina meillä on kyky hallita tekojamme niin, että meitä voidaan pitää moraalisesti vastuussa ja että meillä on mahdollisuus tehdä toisin. Mutta onko ihmisellä vapaus valita, eli vapaa tahto? Miten tämä vapaa tahto liittyy vastuuseen? Entä rikollisuuden syihin tai rankaisemiseen? Näitä aiheita tulen seuraavassa tekstissä pinnalta raapaisemaan.

Käsittelemääni aiheeseen vaikutti voimakkaasti Aku Visalan (2018) teos Vapaan tahdon filosofia, jossa vapaaseen tahtoon liittyvää ajattelua käydään läpi erityisesti viimeaikaisen angloamerikkalaisen keskustelun pohjalta.

Vapaan tahdon olettaminen on ilmeisesti kaikkien kannalta hyödyllistä, mutta asian tarkempi pohtiminen esimerkiksi moraalisen vastuun näkökulmasta on herkullinen. Mitä jos meillä ei olekaan vapautta valita ja tunne vapaudesta onkin vain illuusio? Kuinka meitä voidaan pitää vastuullisina?

Kriminologian historiassa tahdonvapaus on tullut esille useassa kohdassa. Kriminologiaan vaikuttaneen Italialaisen positivismin koulukunnan yksi merkittävä edustaja Enrico Ferri (1856 – 1929) ei uskonut vapaaseen tahtoon. Hänen mukaansa on hupsua uskoa tällaiseen luonnon yläpuolella olevaan riippumattomaan valinnanvapauteen, joka ohittaa jollain ihmeellisellä tavalla luonnon syyn ja seurauksen lain. Kun maailma noudattaa selkeästi fysiikan lakeja, niin kuinka ihminen voisi olla tämän yläpuolella. Kyse on illuusiosta, jossa oletetaan, että ihminen poikkeaisi jotenkin olennaisella tavalla luonnosta.

Ferrin mukaan rikollisen käyttäytymisen taustalla ovat antropologiset, fyysiset ja sosiaaliset tekijät. Rikollisuuden syitä on monia ja niihin olisi vastattava moninaisin keinoin, mutta rankaiseminen ei itsessään estä rikoksia tapahtumasta.

Ajatuksen taustalla on determinismi: maailmamme jokainen hetki on seurausta edellisestä hetkestä eli menneisyyden tapahtumat yhdessä luonnonlakien kanssa mahdollistavat vain ja ainoastaan yhden tulevaisuuden. Tästä yhtenä esimerkkinä olisi Laplacen demoni. Tällainen mekanistinen maailmankuva oli suosittu vielä 1900-luvun alussa. Nykyfysiikka on kuitenkin horjuttanut tällaista maailmankuvaa kvanttifysiikan kautta.

Palataan determinismistä mahdollisuuteen toimia toisin.

Arkijärjellä ajateltuna, mikäli sinulla oli mahdollisuus toimia toisin, niin olet moraalisesti vastuussa tekemisistäsi ja näin ollen ansaitset rangaistuksen. Mikäli taas sinulla ei ollut mahdollisuutta toimia toisin, niin moraalinen vastuusi ainakin jollain tasolla vähenee. Tällöin vapaudella tarkoitetaan niin sanottua pelivaravapautta: henkilöllä ei ole vapaata tahtoa eikä vastuuta teosta silloin, jos toisin toimimisen mahdollisuus puuttuu (Visala 2018, 90)

Jos olet tehnyt rikoksen, niin moraalisesti yksi kysymys vaikuttaa oleelliselta: ”oliko sinulla mahdollisuus toimia toisin?”. Rikosoikeudessa tämä on toki rikosoikeudellisen vastuun yksi tärkeä ehto.

Rikosoikeudellinen syyllisyysperiaate vaatii toisintoimimismahdollisuuden. Henkilöllä täytyy olla kyky ja tilaisuus toimia lain vaatimalla tavalla. Hänellä täytyy olla vaihtoehto toimia toisin, jonka hän olisi voinut valita. Tämä ns. konformiteettiperiaate edellyttää, että ihmistä kunnioitetaan valintoja tekevänä yksilönä, olkoon valinta minkälainen tahansa.

Otetaan esimerkki. Työkaverisi pyytää sinulta saksia.
a) lähdet viemään saksia työkaveri A:lle, kun toinen työkaveri B kompastuu vieressäsi ja tönäisee sinua niin pahasti että syöksyt sakset edellä A:ta kohti ja sakset uppoavat työkaveri A:n rintaan.
b) Sinulle on kertynyt patoutunutta vihaa työkaveri A:ta kohti ja antaessasi saksia työkaveri A:lle tuikkaatkin ne hänen rintaansa tarkoituksella.

Kummassakin tapauksessa työkaveri A kuolee.

Toisessa tapauksessa olet selkeästi moraalisesti vastuussa teostasi ja ansaitset siitä myös rangaistuksen. Kaiken järjen mukaan vastuusi on suuri silloin, kun sinulla oli tarkoitus “saksettaa” työkaverisi.

Mitä jos vaihtoehdossa b patoutuneen vihan aiheuttaakin aivokasvain, joka seurauksena olet voimakkaasti aggressiivinen ja impulssikontrollisi on heikko? Väheneekö vastuu?

Viedään esimerkkiä vieläkin syvemmille vesille.

c) Vihaat työkaveri A:ta ja olet vakaasti päättänyt, että nyt isket sakset sen paskiaisen rintaan. Lähdet ”viemään” saksia työkaveri A:lle, kun työkaveri B kompastuu vieressäsi ja tönäisee sinua niin pahasti että syöksyt sakset edellä kohti A:ta, etkä voi hallita syöksyäsi, ja sakset uppoavat työkaveri A:n rintaan. A on kuollut.

Oletko moraalisesti vastuussa? Tarkoitus oli tuikata sakset rintaan, mutta A olisi kuollut vaikka tarkoitusta ei olisi ollut, etkä varsinaisesti hallinnut iskuasi.

Ja vielä absurdimpi skenaario (esimerkki sovellettu Visala 2018)

d) Vihaat työkaveri A:ta ja olet vakaasti päättänyt, että nyt isket sakset sen paskiaisen rintaan. Lähdet ”viemään” saksia työkaveri A:lle, kun työkaveri B, joka myös vihaa työkaveri A:ta laittaa sinuun huomaamattasi kiinni sellaisen lähettimen, että jos et aiokaan ”puukottaa” saksilla työkäveri A:ta, niin lähetin menee päälle ja aiheuttaa aivoissasi sen, että varmasti haluat tuikata sakset työkaveri A:n rintaan ja teet niin. Lopputuloksena on, että työkaveri A makaa kuolleena sakset rinnassaan.

Mitäs nyt? Olet menossa tuikkaamaan A:ta saksilla ja tuikkaat A:ta saksilla, mutta toisaalta tilanteessa ei ollut muuta vaihtoehtoa, koska B oli asentanut sinuun sellaisen lähettimen, että mikäli olisitkin muuttanut mennessä mielesi, niin lähetin olisi vaikuttanut aivoihisi siten, että halu tappaa olisi voittanut. Toisintoimimisen mahdollisuutta ei ollut.

Vaikka aihe voisikin kuulostaa hieman kaukaiselta, niin se kyllä liittyy vahvasti tämän hetkiseen keskusteluun esimerkiksi sakkovangeista (HS 9.6.2019) tai vaarallisista rikoksenuusijoista. Jos uskomme ihmisen mahdollisuuteen valita, niin on aivan selvää, että joillakin tämä valintojen horisontti jää auttamatta hyvin kapeaksi. Ja tähän vaikuttavat jo fysiikan lakien mukaan ne kaikki aikaisemmat tapahtumat lapsuudesta siihen ikävään hetkeen, kun meidän silmissämme se väärä valinta tapahtuu.

Vapaaseen tahtoon liittyy siis selkeästi vastuun ongelma. Vastuu teoista kuitenkin voidaan nähdä vaikka henkilö ei olisi voinut toimia vapaasti. Ajatellaan vaikka Charles Whitmania, joka surmasi vuonna 1966 koulun alueen torniin linnoittautuneena 14 ihmistä ja haavoitti kolmeakymmentäkahta. Tapausta selviteltiin tarkasti ja Whitmanilta löytyi erittäin pahanlaatuinen keskushermostokasvain, joka oli selkeästi aiheuttanut aggressiivisia impulsseja, joita hänen oli ollut vaikea kontrolloida.

Vaikka ajattelisimme, että Whitman ei aivokasvaimen takia ollut vapaa, niin voimme myös todeta, että ampuminen ja teot olivat moraalisesti väärin ja pahoja. Kriminologiassa usein mietitään niitä taustalla olevia syitä, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi henkilö on ”ajautunut” rikolliselle polulle. Ne syyt voivat olla sosiologisia, psykologisia tai biologisia. Aivan kuten Enrico Ferri puhui antropologisista, fyysisistä ja sosiaalisista tekijöistä.

Perimmäiset syyt eivät kuitenkaan vapauta vastuusta, vaikka ne veisivät mahdollisuuden valita toisin.

Olen aikaisemmin blogikirjoituksissa käsitellyt sekä utilitaristista että retributiivista rangaistusteoriaa. Kärjistetysti utilitaristi katsoo rangaistuksen hyötyä tulevaisuuten nähden, eli vähentääkö se esimerkiksi rikollisuutta tai vaikuttaako se toimijaan kuntouttavasti? Onko rangaistuksesta hyötyä rikollisuutta estävästi yleisesti?

Retributiivisen rangaistusteorian mukaan rikollinen ansaitsee rangaistuksen riippumatta siitä, onko rankaisusta mitään hyötyä yhteiskunnalle tai kenellekään. Tästä voisi seurata ajatus, että mikäli katsomme, että henkilöllä ei ole vapaata tahtoa ja rikoksen syyt ovat jossain muualla kuin hänen valinnassaan, niin retributiivinen rangaistusteoria ei ole perusteltu. Paha teko ei ollut pahantekijän hallinnassa. Pitäisikö silti distributiivisen oikeudenmukaisuuden nimissä tilit tasata rangaistuksella, vaikka henkilö ei olisi voinut toimia toisin?

Ehkä retributiivinen rangaistusteoria ei menettäisi vielä merkitystään, vaikka vapaa tahto osoitettaisiin harhaksi. Visala (2018, 157-160) esittelee Peter Strawsonin analyysin vastuusta reaktiivisina asenteina: kiitollisuutena, paheksuntana, moittimisena tai arvostamisena. Nämä kuvaavat niitä moraalitunteita, joilla moitimme tai kiitämme henkilöä hänen toiminnastaan. Nämä ovat kuitenkin vain sosiaalisia käytänteitä, eikä näillä ole mitään tekemistä sen kanssa onko henkilö jollain metafyysisellä tasolla vastuussa toimistaan. Kuten Visala kuvaa “ihmisiä ei siis pidetä vastuullisena koska he ovat vastuullisia, vaan pikemminkin ihmiset ovat vastuullisia koska heitä pidetään sellaisina”.

Tämä on sellainen aihe, johon varmasti tulen palaamaan jatkossa. Samalla myös sellainen aihe, johon ei lopullisia vastauksia tule varmasti jatkossakaan.

Visala, Aku (2018) Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *