Sörkka – Paholaisen parakki

Painajainen

Kuusikymmentäluvulla Järvenpään kauppalassa pieni, viisivuotias poika leikkii yksinään radanvarressa. Hän laittaa kolikon raiteille ja käy makuulle painautuen tiiviisti ratapengertä vasten. Tervatuissa ratapölkyissä on voimakas ihmisen ulosteen haju. Poika odottaa kärsivällisesti asemalta pian lähtevää junaa. Hän pelkää, että veturinkuljettaja näkee hänet ja ampuu susihaulikolla.

Hauleissa on suolaa, joka kirvelevät haavoissa. Näin ovat isot pojat kertoneet.

Poika katsoo kasvavan pelon vallassa lähestyvää, suunnattoman kokoista höyryveturia. Se päästää kiihdyttäessään valtavia höyry- ja savupilviä, verhoten koko junan tummanpuhuvaksi hirviöksi. Poika on raiteesta vain kädenmitan päässä. Juna tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja lopulta viisivuotias poika lähtee kauhuissaan sitä pakoon. Paniikinomaisesti poika kuitenkin huomaa, että juna pysyy hänen kannoillaan – sitä ei pääse mitenkään karkuun, vaikka kuinka kovaa juoksisi. Loputtomalta tuntuvan pakomatkan päätteeksi poika herää omaan huutoonsa kerrossänkynsä ylimmällä vuoteella.

Tuntematon saapuu

Sörkan tulo-osasto kesällä 2014. Vankibussin sumeista ikkunoista ei näkynyt ulospäin mitään,

joten Matkaaja näkee valtavan rakennuksen vasta ensi kertaa, kun hän kiipeää ylös sen jykeviä portaita. Matkaaja pysähtyy ylimmälle askelmalle ja säpsähtää tunnistaessaan tämän massiivisen ja synkän laitoksen.

Matkaaja tajuaa kohdanneensa lapsuutensa junahirviön silmästä silmään.

Vartija käskee siirtymään eteenpäin ja Matkaaja astuu hirviön ahneeseen kitaan. Rakennuksen sisällä hän aistii välittömästi jonkin selittämättömän pahuuden läsnäolon ja haistaa väkevän hien hajun. Se haisee raa`alle väkivallalle. Mustan kongin katto on epämääräisten johtojen peitossa, ne näyttävät Matkaajasta toisiinsa kietoutuneilta, pitkiltä käärmeiltä.

Ensimmäiset puoli vuotta tutkintavankeudessa Matkaaja vietti hänelle täysin tuntemattoman henkilön seurassa. Tämä henkilö oli pahasti eksyksissä. Hän ei myöskään tiennyt, mistä hän oli tulossa.

En minäkään tiennyt. Olin korkeintaan metrin päässä Matkaajasta, mutta jossain toisessa todellisuudessa. Ei, tuo en ole minä, sen on pakko olla joku muu. Tämä on jonkun toisen elämää ja todennäköisesti unta, mutta miksi Matkaaja ei herää siitä – tai miksi minä en herää?

Matkaaja ei tiennyt edes sitä, että oliko hän naimisissa – ja jos oli, niin missä hänen vaimonsa on tällä hetkellä? Itse mietin, että mihin ovat kadonneet kaikki läheiseni ja ystäväni? Kuka on tuo outo hahmo, joka tuijottaa meitä molempia wc:n peilistä tyhjillä silmillään?

Sörkan kesä oli ollut lämmin, yöt hiostavan kuumia. Ikkunat olivat pakko pitää auki ja lokit söivät homeista leipää Matkaajan varpaiden vieressä.

Vuodenvaihteeseen mennessä Matkaaja on hyväksynyt sen, että tämä ei ole hänen maailmansa, mutta hän on kuitenkin päättänyt tutustua siihen tarkemmin. Hän tuntee orastavaa uteliaisuutta suuren tuntemattoman edessä. Matkaaja lähtee liikkeelle Sörkassa – vankilassa, missä aika ja vieraat ihmiset ovat sekoittuneet keskenään. Seuraan häntä tiiviisti lähietäisyydellä.

Sisällissota

Helsingin viereisen kuritushuoneen (Sörkan) johtaja Johan Castren pelkää henkensä puolesta. Johtaja on luonteeltaan rohkea mies, mutta hän on myös realisti. Hän tietää joutuvansa kohta teloituskomppanian eteen. Castrenin henkeä uhkaa Helsinkiin saapunut punakaarti. On tammikuu vuonna 1918. Sörkassa on yli tuhat vankia ja he ovat kapinan partaalla.

Tunnelma on raivoisa ja vankila on räjähtämispisteessä.

Johtaja Castreniin iskee paniikki ja hän päättää hädissään paeta. Johtajan perässä pinkoo karkuun koko talon ”terävä pää”, eli hallintosiiven kaikki virkailijat. Tiistain johtoryhmän palaveri jää pahasti kesken.

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa Sörkan historiassa ei näin montaa pakenijaa kohti kuitenkaan ammuta ensimmäistäkään laukausta.

Vangit ja vartijat ystävystyvät keskenään kommunistisen vallankumouksen hurmiossa ja he jäävät pitämään taloa pystyssä. Vartijat perustavat vankilaneuvoston, joka päättää vapauttaa heti 702 vankia. Loput 355 vankia vapauttaa punakaarti. Sörkkaan jää vain 28 vankia – todennäköisesti he asuvat osastolla, jota kutsutaan ”palikaksi”.

Sörkan johtajan Johan Castrenin viisas päätös pelastaa todennäköisesti koko vankilan johtoryhmän hengen. Kolme kuukautta myöhemmin, huhtikuun 28. päivänä vuonna 1918 punaiset murhaavat kylmäverisesti Viipurin vankilan johtajan Johan Stråhlmannin ja kuusi vankilan virkailijaa.

Vankien ainoa ystävä

Pieni tyttö herää yöllä kovaan meteliin, pelästyy ja purskahtaa itkuun. Yö on ollut kuuma ja tytön huoneen ikkuna on jätetty auki. Hän nousee ylös sängystään ja näkee, kuinka hevosten vetämät vankivaunut kulkevat hänen kotitalonsa ohi. Ne ovat matkalla Vaasan vankilaan.

Isontalon Antti laulaa vaunuissa muiden häjyjen kanssa suureen ääneen ja komiasti. On vuosi 1869.

Myöhemmin, nyt parikymppinen aatelistyttö Mathilda Wrede tapaa Antin Vaasan vankilan yhteishuoneessa, kymmenen muun häjyn kanssa. Tilanne on uhkaava, mutta nuori tyttö on hämmästyttävän rohkea. Antti sanoo Mathildalle: ”Teillä on isänne, maaherran silmät. Mitä fröökynällä on siihen sanottavaa?” Tyttö katsoo Anttia suoraan silmiin, mutta ei sano mitään tälle pahamaineiselle puukkojunkkarille, jonka yöllistä laulua hän oli lapsena niin säikähtänyt.

Muutettuaan Helsinkiin Mathilda seisoo eräänä sunnuntai-aamuna Sörkan kirkossa ja on jännittynyt mutta samalla myös erittäin innoissaan. Mathilda on löytänyt kutsumuksensa: Tätä hän haluaa tehdä koko loppuelämänsä! Ryhdikäs Mathilda on juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

Sörkka on vasta kolmevuotias.

Kirkko on tupaten täynnä; sinne on vuoden 1884 marraskuussa kaikkien vankien pakko tulla joka sunnuntai. Suomen vankiloissa on työ- ja kirkkopakko. Mathilda voittaa pelkonsa, puhuu vangeille Sörkan upeassa kirkossa kauniisti ja uskottavasti ja hänestä tulee vankien paras ystävä  kolmenkymmenen vuoden ajaksi. Mathildaa aletaan kutsua maallikkosaarnaajaksi, joka tuo Jumalan armoa vangeille. He saavat tilaisuuden katua syntejään ja pyytää Taivaan Isältä niitä anteeksi

Paatuneet murhaajat itkevät vuolaasti Mathildan tavatessaan. Heille ei ole ennen Mathildaa kukaan sanonut ensimmäistäkään ystävällistä sanaa. Ei äiti eikä isä. Rikollinen ura on ollut monille pakon sanelema, ainoa vaihtoehto.

Elämän alussa ei ole ollut juurikaan pelivaraa.

Humanismi

Bordelli vangeille Sörkkaan! – kirjoittaa etusivullaan eräs päivälehti.

Bolsevikkivallankumouksen 50-vuotispäivänä 7.11.1967 aloittaa toimintansa ”Marraskuun liike”. Sen ansiosta vangit, mielisairaat, asunnottomat alkoholistit ja muut yhteiskunnan vähäosaiset alkavat vihdoin saada kipeästi tarvitsemaansa ammattilaisten apua, sekä paremmat elinolot Suomessa.

Marraskuun liikkeen johtohahmoja ovat Kellokosken mielisairaalan johtaja Ilkka Taipale ja politiikan ja kulttuurin monitaitaja Claes ”Clasu” Andersson. Clasu on älykkönä humanistina vaikuttanut pitkällä ja merkittävällä urallaan moniin suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin.

Marraskuun liike julistaa jatkavansa Mathilda Wreden kahdeksankymmentäkolme vuotta sitten aloittamaa ansiokasta työtä. Uskonto vaihdettiin 60-luvun henkeen paremmin sopivaan vasemmistopolitiikkaan.

Vallankumouksen liberaalin tuulahduksen kokee 60- ja 70-luvuilla myös Sörkka, koska jyrkästi vasemmalle kallellaan ovat myös sen ajan vankeinhoidon ylijohtajat Valentin Soine ja ”koojii” Lång. Heidän ansiostaan vangeilla on vankiloissa tänäkin päivänä lähes inhimilliset olosuhteet.

Sörkassa vangit ovat perustaneet Toverikunnan, jota varsinkin ylijohtaja Soine tukee. Hän oli käynyt Amerikan-matkallaan tutustumassa San Quentinin vankilaan, jossa sikäläinen Toverikunta oli toiminut johtajan mielestä moitteettomasti ja herrasmiesmäisesti.

Toverikunta on eräänlainen vankien ay-liike, jonka nimessä vangit vaativat parannuksia karuihin oloihinsa. Sörkassa on musiikki- ja harrastustoimintaa ja vankien viikoittaisia teatteriesityksiä. Näissä esityksissä on nähty jopa lukuisia naisiksi pukeutuneita miesvankeja!

Sörkan vartijat vihaavat vankien liikoja vapauksia ja heidän mittansa alkaa olla täysi.

Toverikuntaa pidetään tarpeettomana ja laittomana, sekä uhkana vartijoiden turvallisuudelle. Toverikunnan luottovangit saavat lähes vapaasti liikkua osastolta toiselle, jolloin tiedot – ja ehkä myös kielletyt aineet vaihtavat helpommin omistajaa.

Jännite vankien ja vartijoiden välillä kasvaa päivä päivältä – saavutetuista eduista ei luovuta.

Ruotsin TV:ssä näytettiin, miten vaimot pääsevät vierailulle vankilaan! Tuomituille rikollisille pitäsi myöntää myös perhetapaamisia ja luoda vankiloihin isukkikerhoja sekä tarjota psykopaateille ja murhaajille psykoterapiaa. Mitä vielä?

Nyt myös oikeusoppineet professorit ja valistuneet poliitikot reagoivat näihin uudistusehdotuksiin ja torjuvat ne jyrkästi. Vankeinhoitolaki on patavanhoillinen.

Lopullisen niitin tälle liberaalille vankeinhoidon aikakaudelle iskee suosittu pilapiirtäjä Kari Suomalainen. Hän piirtää Hesarin kakkossivulle vartijoita, jotka työntävät vankeja lastenrattaissa. Vangeilla on tutit suussa. Suomen kansa ja oikeistopopulismia harjoittava porvarillinen lehdistö tuomitsee liiallisuuksiin mennen myötätunnon vankeja kohtaan ja 80-luvulle tultaessa tämä ylilyönteihin sortunut aikakausi päättyy.

Ei pahoja ja vaarallisia ihmisiä pidä auttaa, se on yhteiskunnan vähäisten verovarojen tuhlausta. Kymmenen vuotta lukkojen takana parantaa paatuneimmatkin rikolliset. Varmaa tietoa, näin kannattaa toimia.

Aimo roudranno Hani!

Suomen suurin rock-kukko paukuttaa kannuja ja laittaa höpinää tötteröön. Remu & Hurriganes on keikalla Sörkassa. Gedoon beibi, gedoon!! Remu ei osaa eikä tarvitse englannin kielen taitoa, stara lukee sanat paperilta, ne on kirjoitettu hänelle niin kuin ne lausutaan.

Remu tekee ”comebackin” Sörkkaan ja aloittaa vankilan arvostetuimman perinteen: Sörkka-Rockin.

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu vuonna 1976 on aurinkoinen ja fiilis Sörkan suurimmalla, Idän pihalla on parasta lääkettä lusimista vastaan. Albert Järvinen – joka on palannut bändiin takaisin – soittaa kitaraa nupit kaakossa, vangit diggaavat Ganesia ja osoittavat suurta kunnioitusta bilettämällä täysillä. Vartijat tekevät poikkeuksen ja suhtautuvat tilanteeseen joustavasti.

Sörkka on Remulle tuttu ”hotelli ”- jossa käytiin 70-luvulla nukkumassa ”muutamat yöt”.

Nuorempien vankien on mahdoton käsittää Remun karismaa ja asennetta. Sörkan vanhemmat konnat sen sijaan muistavat hyvin Hurriganesin alkutaipaleen koulukeikat, tai kesät Mäntsälän lavalla. Silloin esitettiin niin kovaa jätkää ja elämä oli vielä edessä.

Koko 1970-luku oli jengille pelkkää Hurriganesia. Beaverin farkut, farkkurotsit, jenkkiautot ja varsinkin se musa. Bändin paras pitkäsoitto – Roadrunner, jonka kansikuvassa äijät istuvat Cissen auton takapenkillä – pesee vielä tänäkin päivänä minkä tahansa kukkakeppibändin, kuten vain Remu osaa asian ilmaista. European popjyryn voiton jälkeen tuli lopullinen niitti suosioon.

Sörkan Mustalla kongilla luki vielä jokin aika sitten ”Musiikkihuone”- paikka, jossa Remun vanhat rummut olivat maestron lahja vankilan jälkipolville. ”Pullon henki” vei Albertin ja Cissen ennenaikaiseen hautaan, mutta: Heinäkuussa 2016 on Sörkka-Rockin 30-vuotis juhlat; tuleeko Remu?

Äijä on Sörkan suurimpia legendoja – ja niin oli bändikin Suomessa.

Valtioneuvosto

Sörkan itäisen yöselliosaston kaksi ylintä kerrosta on varattu vuonna 1946 Suomen sodan aikaiselle ylimmälle johdolle. Kyseinen alue vankilassa saa heti nimekseen ”Valtioneuvosto”. Liittoutuneet ja varsinkin Stalin olivat vaatineet, että Suomen presidentti Risto Ryti ja hänen ministeriensä pitää kärsiä siitä, että he tappoivat liikaa ryssiä.

Sotamarsalkka Mannerheim on sairastunut ja ei ole enää tukemassa entistä esimiestään.

Pääministeri Paasikivi on pakon edessä ja hänen on tehtävä käsittämätön päätös: Suomalaiset johtajat ovat syyllisiä siihen, että he ovat raataneet ympärivuorokautisia työpäiviä pelastaakseen Suomen puna-armeijan valloitukselta. Presidentti ja hänen kabinettinsa ministerit viedään Sörkkaan kärsimään jopa yli kymmenen vuoden tuomioita.

Sörkassa Ryti ei tule toimeen ex-pääministeri Edwin Linkomiehen ylisuuren egon kanssa ja he riitelevät kaikesta – jopa siitä, että ”siestan” aikana ei saa naputella kirjoituskonetta. Rytin vatsalaukusta on leikattu pois yli puolet ja terveys oli horjunut jo siviilissä. Kovapintainen presidentti ei silti tyylilleen uskollisena valita mistään, vaan on päättänyt tulenaran poliittisen tilanteen niin vaatiessa lusia tuomionsa vaikka päivästä päivään.

Presidentin sotaoikeudessa pitämä puolustustuspuhe on ikimuistoinen: ”Isänmaan palvelemisessa ei paikka ole ratkaiseva, vaan tahto. Sen voi yhtä hyvin tehdä vankilassa tai presidentin linnassa”.

Sotasankarit

Kenraali A.F.Airo on palannut selliinsä numero 412. Se sijaitsee Sörkan läntisen siiven neljännessä kerroksessa. Osastoa kutsutaan myös ”Lännen neloseksi”.

Kenraalia vituttaa ankarasti.

On sunnuntaiaamu vuonna 1946 ja vankilan kirkossa oli juuri nähty hyvin erikoinen ”näytelmä”. Presidentti Ryti ja osa hänen ministereistään olivat tulleet kirkkoon ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun heidät oli tuomittu syyllisiksi sodasta Neuvostoliittoa vastaan.

Airo, Haahti, Nihtilä ja muut asekätkennästä tuomitut upseerit olivat spontaanisti nousseet ylös, ottaneet asennon ja tehneet kunniaa, kun Ryti kumppaneineen olivat kävelleet kirkon käytävällä heidän ohitseen. Vangit olivat myös kunnioittaneet herroja antamalla heille raikuvat aplodit.

Kenraali Airo manailee jälkeenpäin tilannetta sellissään. Hän kiroaa nuo ”saatanan siviilit”, jotka ovat saaneet hänen mielestään aivan tarpeettoman kunnian sodan voittamisesta. Perkele, Marski ja MINÄhän se sota voitettiin! Ja nyt pitää lusia täällä Sörkan tunkkaisessa sellissä ryssien vahtimana.

Paasikiven ja Kekkosen oli muka pakko nuolla Isä Aurinkoisen rasvaista persettä, että saadaan Isänmaa pelastettua.

Voi saatana, se omahyväinen Paasikivi olisi voinut itse uhrata oman henkensä Isänmaan hyväksi ja tappaa se kirottu Stalin vuoden 1944 rauhanneuvotteluissa Moskovassa.

Molotovin kanssa olisi varmasti pystytty neuvottelemaan Suomelle paljon edullisempi rauhansopimus ja nyt meillä olisi edelleen yhteys Jäämeren kauppareitille ja saataisiin Suomi nousuun Petsamon nikkelikaivosten tuotoilla.

Perkele, minun olisi tämäkin pitänyt hoitaa taas henkilökohtaisesti. Venäläistä rulettia Stalinin ohimolla, mutta kuudella panoksella. Ryssä ei puhetta usko; se tottelee vain väkivaltaa tai kuolemaa.

Kenraalia huvittaa kovasti, miten nämä idiootit yrittävät Valtiollisen poliisin virka-asussa esittää niin kovapintaista kuulustelijaa – perkele, ne eivät tiedä mitään suomalaisesta sisusta tai tämän sitkeän kansan luonteenlujuudesta!

Ryssän kuulustelutaidot ovat täysin olemattomat, naureskelee Airo itsekseen. Ja nyt Stalin kehtaa syyttää MINUA asekätkennästä – eikö sillä bolsevikilla ole todellakaan parempaa tekemistä? Keskittyisi nyt vaan rauhassa vaikka ydinvakoiluun, vaikka eihän se perunakolhoosin koulujakäymätön imbesilli siitä mitään ymmärrä, voi saatanan saatana!

Airo oli nauranut vedet silmissä, kun hän oli saanut kuulla Zhdanovin johtaman valvontakomission niin naivisti uskoneen, että Marskilla ei ollut mitään tekemistä asekätkennän kanssa.

Miten joku voikin olla niin jumalattoman tyhmä ja uskoa, että kaksi Suomen puolustuksesta vastannutta ylintä upseeria ei tiennyt asekätkennästä muka yhtään mitään?

Kenraalin estoton nauru on kaikunut Sörkan läntisen siiven käytävällä monta päivää.

Airo oli vannonut esimiehelleen Mikkelin päämajassa, että jos hän joutuu syytteeseen, niin hän ei vasikoi arvostamaansa sotamarsalkkaa. Minä en todellakaan ole mikään rotta – kenraali ilmoittaa Mannerheimille, vaikka ryssän lehdistö minua rotankasvoiseksi petturiksi haukkuukin.

Nykyhetki

Matkaaja on asunut Kenraali Airon sellissä nyt melkein vuoden päivät. Hän on edelleen hieman hämmentynyt kaikesta näkemästään ja kokemastaan, mutta Matkaaja on myös alkanut vähitellen – jollain uudella ja ihmeellisellä tavalla ymmärtää tätä elämää, joka vielä vuosi sitten tuntui hänestä niin oudolta ja vieraalta.

Matkaaja on myös tutustunut ja jopa ystävystynyt Sörkassa aluksi näihin niin erikoisiin ihmisiin ja alkanut myös ymmärtää heitä – ja heidän muka parantumatonta sieluaan.

Tunnistan vihdoin wc:n peilistä Matkaajaa ja minua tuijottavan ihmisen. Levottomuus on vähentynyt ja olen valmis ottamaan vastaan uuden elämäni haasteet.

Meitä on taas vain yksi.

 

 

Veli-Matti Lehikoinen
Vanki nro 5195/13
Osasto Lännen nelonen
Selli 412
Helsingin vankilassa,
17. päivänä joulukuuta vuonna 2015