Rikos ja rankaisun logiikka

Entinen oikeusministeri Antti Häkkänen kertoo IS:n haastattelussa (8.2.2020), että Suomessa tulisi olla mahdollisuus todelliseen elinkautiseen, esimerkiksi:

”Jos henkilö osallistuu ulkomailla vaikkapa kymmeniin terroristisiin murhiin, onko Suomen oikeusjärjestelmällä oikeasti kyky eristää tällaiset henkilöt teon ansaitsemalla tavalla lopuksi ikää? Ei ole.”

Haastattelun mukaan hän painottaa, että oikeasti vaaralliset henkilöt pitäisi pystyä eristämään yhteiskunnasta.

Suomessa elinkautisen reunaehdot perustuvat ihmisoikeussopimuksiin, joiden pohjalta elinkautisesta pitäisi olla todellinen mahdollisuus vapautua. Euroopan ihmissoikeussopimuksen kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kieltävä artikla 3 kieltää elinkautiset ilman mahdollisuutta vapauteen.

Häkkänen yhdistää argumentit sekä retributiivisesta sovitusajattelusta, että utilitaristisesta hyötyajattelusta. Hän perustelee siis kahdesta eri näkökulmasta todellista elinkautista.

Retribuutioteorian mukaan rangaistuksen tulee sovittaa tehty teko – eli rangaistuksella tulisi olla jonkinlainen vastaavuus teon kanssa, jolloin törkeämmästä ja haitallisemmasta teosta tulisi tulla ankarampi rangaistus. Rangaistuksen tuottama kärsimys tasaa tilit rikoksentekijän ja yhteiskunnan välillä. Sovituksen jälkeen tilanteen pitäisi taas olla tasapainossa.

On mahdollista ajatella, kuten Häkkänen ajattelee, että jokin teko on niin törkeä, ettei sitä yksi elämä pysty sovittamaan ja vapaus täytyy viedä koko loppuelämäksi.

Ihmisoikeussopimusten perusteella tämä ei olisi mahdollista ja hieman pidemmälle kehittyneen moraaliajattelunkaan pohjalta tällainen ikuinen elinkautinen ei sovituksena ole järkevä.

Sovitusajattelussa on ongelmansa ja yksi on sovittavan kärsimyksen määrittäminen. Minkälainen kärsimys todella sovittaa jonkin teon, esimerkiksi henkirikoksen? Voidaanko koskaan katsoa, että teko on todella sovitettu erityisesti uhrin näkökulmasta.

En mene syvemmin sovitusajattelun ongelmiin, vaan käyn hieman sen järkevämpää puolta.

Sovitusajattelussa on hyvää se, että rangaistuksen tulee määräytyä ilman muuta sen pohjalta, mitä on tapahtunut. Eli rangaistus tulee määrätä tapahtuneen rikoksen perusteella ja kun rangaistus on kärsitty, niin rikos on sovitettu. Sovitusajattelu katsoo siis taaksepäin tehtyyn tekoon. Rangaistuksen pituuteen, ankaruuteen tai muotoon, ei pitäisi juurikaan muiden asioiden vaikuttaa ankaroittavasti – lieventävät asianhaarat ovat sitten erikseen.

Sovituksen reunaehdot jo pelkästään ihmisoikeussopimusten pohjalta eivät siis mahdollista ikuisen elinkautisen automaatiota Suomessa. Hyvä näin.

Nyt sitten Häkkäsen utilitaristiseen argumenttiin: oikeasti vaaralliset henkilöt pitäisi pystyä eristämään yhteiskunnasta.

Suomalaisessa vahvasti hyötyyn perustuvassa analyyttisessa ajatteluperinteessä tätä argumenttia on vaikea kiistää. Totta kai toivon, että vankilasta vapautuva ei olisi vaaraksi kenellekään tulevaisuudessa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin ennustaminen.

Oikeusministeriössä on käynnissä hanke, jossa vaarallisimpien väkivaltarikollisen vapautumisen edellytyksiä arvioidaan perusteellisesti. Hankkeen yhtenä tarkoituksena on miettiä niitä ehtoja, mitkä voivat vaikuttaa vapautumisajankohtaan – eli todellisuudessa sitä, minkälainen ihminen on todella vapautumassa.

Tämä on ollut voimakas rangaistusten trendi 90-luvulta saakka, kun erilaiset yhdyskuntaseuraamukset tulivat osaksi rangaistusvalikoimaa. 2000-luvulla myös erilaiset kuntoutukseen painottuvat keinot rikollisuuteen vaikuttamisessa ovat eläneet kulta-aikaansa Suomessa.

Rangaistuksen muoto ei määräydykään vain tehdyn rikoksen pohjalta, vaan siihen vaikuttavat myös rikoksentekijän ominaisuudet. Voidaanko rangaistus suorittaa mahdollisesti yhdyskuntaseuraamuksena? Onko henkilöllä akuutti päihdeongelma tai onko hän asunnoton, jolloin rangaistus täytyy suorittaa laitoksessa? Rangaistuksen loppupäässä arvioidaan, onko henkilöllä sellaisia ominaisuuksia, että viimeiset 6 kuukautta voidaan suorittaa valvotussa koevapaudessa laitoksen sijaan.

Rikoksen jälkeen tekijän on vaikea arvioida, minkälainen rangaistus on lopulta tulossa ja mitä se sisältää.

On myös ajateltu, että riskiarviointia voitaisiin tehostaa geenitestauksella ja sokeriaineenvaihduntamittauksilla (HS 11.9.2017) Näillä saadaan tehtyä tarkempaa riskiarviointia, mutta kyseessä on joka tapauksessa ennuste. Voiko ennustaminen olla pohja rangaistuksen koventamiselle – kärsimyksen lisäämiselle?

Paluu Häkkäseen.

Häkkänen siis toivoo, että tällaista arviointia tehtäisiin enemmän ja tehokkaammin. Rangaistusaika määriteltäisiin henkilön tulevan käyttäytymisen pohjalta. Jokin asia tässä mättää. Omaan ajatteluuni ei yksinkertaisesti istu se, että rangaistuksen ankaruutta, pituutta ja kärsimyksen määrää annosteltaisiin sen pohjalta, miten henkilö mahdollisesti tulevaisuudessa tulee käyttäytymään.

Oikeusjärjestelmän tulee kestää se, että nämä yhden käden sormilla laskettavat erittäin vaaralliset yksilöt tulevat vapautumaan, kun ovat sovittaneet rikoksensa – tulevia rikoksia he eivät voi vielä sovittaa.

Elinkautinen nykyisenkaltaisena toistaiseksi voimassaolevana rangaistuksena on epämääräisyydessään ongelmallinen. Jo nyt on täysin mahdollista, että henkilö suorittaa elinkautistaan elämänsä loppuun saakka – kunhan mahdollisuus vapautua on todellisuudessa olemassa. Elinkautisen saa murhasta. Joskus tapon ja murhan ero on häilyvä – rangaistusten ero kuitenkin valtava.

Rankaisun oikeutuksen eettisistä perusteista keskustellaan Suomessa vähän. Liian monia asioita, kuten rankaisua, pidetään itsestään selvinä. On välillä hyvä palata käsitteen tai ajatuksen juurille ja miettiä, mitä se pitää sisällään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *