”Annetaan lapsi pitovaikeuksien takia”

Eteeni tuli vähän aikaa sitten Ylen juttu lastensuojelun tilanteesta, jossa huostaanotettujen lasten sijoituspaikka saattaa vuosien aikana vaihtua kymmeniä kertoja. Juttu laukaisi minussa pitkään muhineen turhaumapaiseen ja kirjoitin siitä ärhäkkäästi ylläpitämälleni Vapautuvien asumisen facebook-sivustolle. 

Kommentissani kerroin yli 20 vuoden urani aikana törmänneeni vankiloissa jatkuvasti eri ikäisiin vankeihin, joilla liian monella toistuu sama tarina: ”Mä olin niin hankala, kukaan ei pärjännyt mulle, mä aina sössin kaikki asiat.” Tätä taustaa vasten he kulkeutuivat laitosurallaan aina uusiin sijoituspaikkoihin ja lopulta siihen viimeisimpään; vankilaan.  

Jatkuva hylkäämisen ja ulkopuolisuuden kokemus seuraa lukemattomia edelleen (…ja edelleen) sijoitettuja lapsia aikuisuuteen saakka.

Jatkuva hylkäämisen ja ulkopuolisuuden kokemus seuraa lukemattomia edelleen (…ja edelleen) sijoitettuja lapsia aikuisuuteen saakka. Lapsena alkanut loputon epäonnistujan identiteetti pysyy tiukassa.

Suurella osalla vangeista on vahvoja neurokirjon häiriöitä, joihin ei ole saatu ajoissa diagnooseja ja/tai välineitä. Heidän kohtalonsa ovat lukuisat ja vaihtuvat sijoituspaikat, koska ”mä olin niin vaikee.” Pienikin lapsi laitetaan eteenpäin, koska mikään sijoituspaikka ei ole hänelle pärjännyt.  

Kerroin myös esimerkin erään nuoren asiakkaan, ”Toivon”, matkasta. Hän oli ollut sijoitettuna 1-vuotiaasta alkaen yhteensä 17 vuotta. Sinä aikana Toivolla oli ollut 16 eri sijoituspaikkaa. Myös Toivo tuotti sen saman huumorin kautta heitetyn ”ei mun kanssa kukaan pärjännyt.”

Keskustellessamme hän mietti, että sijoituksien aikana vastaan ei ollut tullut yhtään aikuista, johon hän olisi ehtinyt kiinnittyä. Jostain syystä Toivo oli vahvasti viranomaisvastainen, eikä luottamuksellisen asiakassuhteen luominen ollut helppoa.  

En ole lastensuojelun asiantuntija, enkä osaa sanoa mikä systeemissä on pielessä. Sen tiedän, että jatkuva eteenpäin tai edestakaisin riepottelu ei rakenna lapselle tervettä minäkuvaa.

Olen itsekin aloittanut työurani lastenkodissa joskus 90-luvun lopulla. Oma kokemukseni lastenkodista oli positiivinen, vaikka toki siellä näkyi hyvinkin erilaisia käytäntöjä. Siihen aikaan tapaamistani lapsista muutama on tullut vastaan nykyisessä työssäni ja yksi heistä jäi elämääni pysyvästi ”omana tyttärenä.” Olen siis nähnyt matkan alkuja ja myös sitä myöhäisempää vaihetta, hyvässä ja pahassa.  

En ole lastensuojelun asiantuntija, enkä osaa sanoa mikä systeemissä on pielessä. Sen tiedän, että jatkuva eteenpäin tai edestakaisin riepottelu ei rakenna lapselle tervettä minäkuvaa. Jos 3-vuotias lapsi on niin hankala, että hänet on laitettava eteenpäin, jokin systeemissä mättää.

Voisiko se olla paikkojen määrä, niiden soveltuvuus, lapsen tilanteen arviointi, systeemin rakenteet, vai mikä?  

Juttelin päivitykseni jälkeen pitkään lastensuojelussa työskennelleiden ystävieni kanssa ja he avasivat nykyisen sijaishuollon arkea.

Juttelin päivitykseni jälkeen pitkään lastensuojelussa työskennelleiden ystävieni kanssa ja he avasivat nykyisen sijaishuollon arkea. Työ on niin lailla säädelty, että lapsen suojelemiseksi kehitetyt pykälät ja paperisota eivät enää suojele lasta. Työntekijöillä ei ole välineitä tehdä työtään kunnolla.  

Myös ennaltaehkäisevä työ kärsii resurssien puutteesta. Tähän panostamalla moni huostaanotto voisi jäädä tekemättä, kun perhe saisi tarvittavaa tukea ajoissa omaan kotiin.

Mikäli huostaanottoon kuitenkin päädytään, perheelle pitäisi räätälöidä kotiutuksen jälkeen vahva avohuollon intensiivinen perhetyö riittävän pitkäksi aikaa. Näin lapsi ei luultavasti palaisi vuoden jälkeen laitokseen. 

Me näemme sen, mikä heistä on tullut ja surullista kyllä, voimme usein myös ymmärtää, miksi.

Teen itse ns. korjaavaa työtä. Tämä tarkoittaa, että asiakkaat ovat usein jo pitkällä syrjäytetyn kierteessään ja tapaan heidät silloin, kun suurimmat vahingot ovat jo tapahtuneet. Kulkeutuuko korjaavan työn kokemus tarpeeksi ennaltaehkäisevään työhön?

Me näemme sen, mikä heistä on tullut ja surullista kyllä, voimme usein myös ymmärtää, miksi. He ovat olleet liikaa kaikkialla; raskaita, turhauttavia, tiellä. Kuormittaneet systeemiä, tulleet kalliiksi. Ja vielä tätäkin armottomampia he saattavat olla itse itselleen; MINÄ olin vääränlainen. MINÄ en osannut. MINÄ sössin. AINA.  

Mahdollisuus muutokseen elää, mutta se on huomattavasti vaikeampaa silloin, kun vääristynyt identiteetti on ehtinyt rakentua vuosikymmeniä.

Kuinka paljon enemmän olisikaan tehtävissä, jos vinksahtanutta minäkuvaa voisi korjata ennen suurempaa vahinkoa.

Kuinka paljon enemmän olisikaan tehtävissä, jos vinksahtanutta minäkuvaa voisi korjata ennen suurempaa vahinkoa. Lapsi saisi ymmärrystä, välineitä ja tukea siihen, mitä hän ei itsessään ymmärrä.  

Korjaava työ ja siihen johtaneet vaiheet tulevat yhteiskunnalle aina kalliimmaksi kuin mikään ennalta estävä työ. Siksi meidän pitäisikin iskeä ongelman ytimeen, siihen vaiheeseen, mistä kaikki lähtee.

Panostamalla lapsiin ja lastensuojeluun luomme väistämättä parempaa maailmaa tulevaisuuden ”Toivoille”.