”Opettaja ilmaantuu, kun oppilas on valmis”
Olemme tuetun asumisen tiimissä puhuneet välillä onnistuneen asumisen kolmesta peruspilarista, eli 1) vuokra maksetaan, 2) naapureita ei häiritä ja 3) asuntoa ja asunto-osakeyhtiön omaisuutta ei turmella. Nuo peruspilarit voivat kuitenkin tietoisena työmenetelmänä käytettynä olla paljon enemmän kuin keino säilyttää asunto – tai vetoluukku.
Vastuuttaminen vuokralaisen velvollisuuksista ja asiakkaan vastuunotto niistä on usein ollut onnistuneen desistanssiprosessin ensimmäinen ja merkittävin askel. Kun se sotii vastoin kaikkea aiemmin omaksuttua vastuuttoman katupojan tai -henkilön roolia, ja palkkio muutoksesta on hyvin näkyvä (asunto säilyy) ja kohtuullisen nopea, niin seuraavien aivan omien tavoitteidenkaan asettaminen ja niihin pyrkiminen ei enää sen jälkeen välttämättä tunnu läheskään niin vieraalta.
Tässä varsinainen asumisen tuki ja vuokranantajana toimiminen voi olla perusteltua erottaa toisistaan, ja näin Kriminaalihuollon tukisäätiön tuetussa asumisessa on nyt tehtykin. Moni asiakkaamme on jo nuorisokodista alkaen kuullut hyvää tarkoittavia ohjeita, sääntöjä ja muiden asettamia tavoitteita, joiden noudattamiseen tai tavoitteluun ei olla itse sitouduttu, ja joista myös ohjaava taho on joustanut periaatteella ”jos ei se peli nyt lopu niin se saa jatkua!” Sääntöjen venyttämisestä on muodostunut elämäntapa, ja siinä onnistumisesta oman arvon ja toimijuuden yksi tärkeä mittari.
Yliymmärtäjän viitta pois harteilta
Joskus tuo asiakkaan skeema on sosiaalityön ammattilaisten kanssa tekemisissä oltaessa niin vahva, ettei näkökulman vaihtaminen kerta kaikkiaan onnistu. Silti sama ihminen ei mene Alkoon tai Elisalle kertomaan laveasti ettei hän voi nyt maksaa haluamastaan tuotteesta tai palvelusta, koska hänet ryöstettiin tai Kela sotki asiat, mutta että hän tarvitsee kuitenkin nuo tuotteet tai palvelut ja olettaa ne myös saavansa, olihan selitys kuitenkin hyvä. Tällainen realiteettien taju on selkeä voimavara jolle voidaan rakentaa, ja jota voidaan laajentaa. Me päätimme kokeilla sitä.
Se, että kerromme hyvin selvästi asiakkaalle näkevämme ja ymmärtävämme mitä hän voi tehdä (esim. varastaa asumiseen myönnetyt etuudet vuokranantajalta omaan käyttöönsä) muuttaa hänen omasta mielestään ovelan hämmentämisen lyhytnäköiseksi varkaudeksi, joka osuu hänen omaan nilkkaansa. Tarjoamme siis hänelle sellaista valintatilannetta, joka hänen on mahdollista tehdä. Erilaiset riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt, traumat, arvot, asenteet ja elämä jota hän on elänyt rajoittavat usein meille tullessa hänen mahdollisuuksiaan tehdä todellisia valintoja monissa asioissa. Hän ei voi välttämättä valita meneekö hän töihin vai ei, käyttääkö hän päihteitä vai ei, tuleeko asunnossa tappelua ja huutoa vai ei, meneekö ikkuna rikki vai ei. Sen oman rahan varastamisen tai vuokranantajalle antamisen välillä lähes kaikki pystyvät valitsemaan, kunhan he uskovat ettei kyseessä ole pelkkä ”sossupuhe”, ja siksi se hänen oman tahtonsa ilmauksena on ensimmäinen ja tärkein muutokseen johtava askel. Sen vuoksi onnistuneen asumisen kolme peruspilaria ovat siinä järjestyksessä kuin ovat, ja toimintaohjeet ja seuraukset samoin.
Muutostarpeista nalkuttaminen ja niiden tyrkyttäminen ei auta, näitä keinoja on jo kokeiltu. Erilaisissa kilpailutuksissa maksaja kokeilisi kuitenkin mielellään ”lisää samaa”. Kun tilaaja/tuottaja -mallissa palvelun tarjoaja puhuu hurskaasti ”asumisen turvaamisesta”, tarkoitetaan oikeasti vuokratuottojen ja palvelumaksujen turvaamista palvelun tuottajalle. Kun ”prosessin omistaja” eli rahakirstun vartija kertoo palvelun tuottajalle mitä edellyttää tehtäväksi, noudattaa hän kultaista sääntöä ”se jolla on kultaa tekee säännöt” poimien vielä jonkinlaista asiantuntijan sulkaa hattuunsa, vaikka käskisi hoitaa syöpää parasetamolilla.
Toipuminen voi alkaa, kun mahdollistajat lähtevät ympäriltä
Asumisen turvaaminen jatkuvasti ja kaikesta huolimatta, ei tarkoita ammattilaisen tekemänä mitään muuta kuin asiakkaan itselleen haitallisen toiminnan mahdollistamista ja vahvistamista aivan samoin kuin ymmärtämättömän läheisenkin tekemänä olisi asian laita. Ainoa ero on se, että ammattilainen ymmärtää tekevänsä asiakkaalle pitkällä tähtäimellä vahinkoa, mutta kassavirran turvatakseen tekee silti. Sadetanssin tilaaminen sillä oikeutuksella että on rahaa, ei tee kenestäkään ilmojen haltijaa eikä edes meteorologia, mutta mahdollisesti huonon julkisten varojen käyttäjän.
Muutos lähtee ihmisestä itsestään, ja usein jo paljon ennen kuin tämä sen itse huomaa. Arvon ja toimijuuden mittarit muuttuvat, ja entinen mukamas ovela uunottaja huomaakin soittavansa ohjaajalleen eläke- tai etuuspäivänä, että maksoi vuokran. Vetoluukku ja fillarivarasto alkaa näyttää kodilta, jonne ei tuoda ketä vain; olihan se isännöitsijäkin oikeastaan ihan reilu tyyppi, kun yhdessä säätiön työntekijän kanssa niitä yksiä bileitä ja sitä ikkunajuttua hoidettiin. Se oma sosiaaliohjaaja kyllä antaisi vetää kaiken viemäristä jos niin haluaisi ja se kyselee niitä kummallisia kysymyksiä, mutta ehkä just siksi jotain nykyisin tulee itsekin tehtyä toisin kuin ennen.
Kun ei noikaan ole niin kuin ennen…